Ero sivun ”Urho Castrénin hallitus” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 5:
Castrénin hallituksen tärkeimpänä tehtävänä oli juuri voimaan tulleen välirauhansopimuksen ehtojen toimeenpano. Jo 23. syyskuuta 1944 määrättiin lakkautettaviksi noin 400 erilaista yhteisöä, joiden toiminta oli katsottava välirauhansopimuksen 21. artiklan vastaiseksi. Valtaosa näistä oli [[Isänmaallinen kansanliike|Isänmaallisen kansanliikkeen]] eritasoisia puoluejärjestöjä ja -yhdistyksiä; puolueen seitsemän kansanedustajaa saivat jäädä eduskuntaan luovuttuaan IKL:n nimestä. Lakkautettujen yhteisöjen joukossa oli myös muutamia avoimesti [[kansallissosialismi|kansallissosialistisia]], mutta painoarvoltaan vähäisiä järjestöjä, sekä vaikutusvaltainen [[Akateeminen Karjala-Seura]]. Hallitus antoi 25. syyskuuta asetuksen [[poliittinen vanki|poliittisista syistä vangittujen henkilöiden]] vapauttamisesta, joukossa myös jatkosodan aikana vangitut ns. [[sosialistinen eduskuntaryhmä|kuutosryhmän]] kansanedustajat, jotka palasivat eduskuntaan marraskuussa.<ref> Seppo Zetterberg (toim.): ''Suomen historian Pikkujättiläinen'', s. 744–745. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14253-0.</ref>
Vaikeaksi pulmaksi muodostui [[suojeluskunta]]järjestön kohtalo ja armeijan kotiuttaminen. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov kiinnitti heti Suomeen saavuttuaan 10. lokakuuta huomiota armeijan kotiuttamissuunnitelmaan, jonka mukaan pääosa kotiutettavista sotilaista olisi siirretty vahvuudeltaan määrittelemättömän suojeluskuntajärjestön käyttöön. Tämän Ždanov tulkitsi olevan ristiriidassa välirauhansopimuksen 4. artiklan kanssa. Hallitus antoi eduskunnalle 30. lokakuuta lakiesityksen suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta, ja suojeluskunnat lakkautettiin 7. marraskuuta.<ref>Zetterberg (toim.), s. 743–744.</ref> Presidentti Mannerheim oli toivonut, että suojeluskuntajärjestö olisi saanut itse lopettaa toimintansa. Sen sijaan valvontakomission puheenjohtaja Ždanov oli jo ennen kirjallista lakkautusvaatimusta ilmoittanut suullisesti usealle henkilölle, ettei komissio pitänyt suojeluskuntien toiminnan jatkumista suotavana.<ref>''Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988'', s. 187–188. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.</ref>
Myöhemmän kehityksen kannalta merkittäväksi episodiksi muodostui valvontakomission pääministeri Castrénille 19. lokakuuta toimittama ns. [[Lista 1:n vangit|Lista 1]] eli luettelo henkilöistä, joiden komissio katsoi syyllistyneen [[sotarikos|sotarikoksiin]]. Sotavankien, heimosoturien, inkeriläisten ja virolaisten siviilien sekä muiden neuvostokansalaisten kotiinkuljetukset aiheuttivat lukuisia inhimillisiä tragedioita ja lisäsivät epävarmuutta tulevaisuudesta. Valvontakomission toimia edelsivät usein Neuvostoliitosta käsin toimineen "Suomen vapausradion" kannanotot, joita suomalaiset kommunistit toistivat omassa propagandassaan. Valvontakomission ja suomalaisten kommunistien välillä ei kuitenkaan ollut pysyvää yhteydenpitoa.<ref> Zetterberg (toim.), s. 745.</ref>
Kulkulaitosministeri [[Eero Wuori]] ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm pyysivät eroa tehtävistään 7. marraskuuta, minkä jälkeen pääministeri Urho Castrén jätti koko hallituksen eronpyynnön.<ref> Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: ''Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä'', s. 168. Helsinki: Otava, 1987.</ref>
| |||