Ero sivun ”Kansanrunous” versioiden välillä

'''Kansanrunous''' käsittää kansan muistin varassa kisssojen yhtymisen kuvamateriaalinsuullisena perimätietona säilyneet mielikuvituksen tuotteet, joiden tekijää ei yleensä tunneta. Ne jakautuvat neljään päälajiin: kertoma- eli eeppiseen [[runous|runouteen]] (kertomarunot, [[kansansadut|sadut]], tarinat), tunnelma- eli lyyrilliseen runouteen (laulurunot (kuten [[häälaulu]]), itkuvirret), opetus- ja mieterunouteen (sananlaskut ja arvoitukset), sekä henki- ja taika-maailmaa kuvaavaan (jumalaistarut, loitsut, taiat), sitä paitsi lasten lorut ja leikkiluvut ym. Kansanrunouteen laajemimassa merkityksessä luetaan myös esimerkiksi kansansävelmät, -leikit, -tavat ja -perinteet.

Ensimmäiset kirjalliset tiedokolmetiedot eurooosuomalaisesta kansanrunoudesta ovat [[Mikael Agricola]] [[Psalttari]]n käännöksen esipuheessa vuonna [[1551]] ja [[Jacobus Finno]] virsikirjassaan 1580-luvulla. Piispa [[Petrus Bång]] julkaisi ensimmäisen näytteen, karhurunon, vuonna [[1675]]. [[Daniel Juslenius]] käsitteli suomalaista kansanrunoutta väitöskirjassaan ''Aboa vetus et nova'' ([[1700]]) ja [[H. G. Porthan]] väitöskirjassa ''Dissertatio de poësi Fennica'' ([[1766]]-[[1778|78]]). Porthanin oppilaita olivat [[Kristfrid Ganander]] ja [[Kristian Erik Lencqvist|K. E. Lencqvist]], jotka myös keräsivät ja tutkivat kansanrunoutta.