Ero sivun ”Astevaihtelu” versioiden välillä

Astevaihtelun yhteydessä käytetään termejä ''vahva aste'' ja ''heikko aste'': kesto­vaihtelun tapauksessa [[geminaatta]] ''kk'', ''pp'' tai ''tt'' on vahva, yksinäis­konsonantti ''k'', ''p'' tai ''t'' heikko aste, kun taas laatu­vaihtelun tapauksessa yksittäiskonsonantti ''k'', ''p'' tai ''t'' on vahva aste, ja niiden muu vastine tai puuttuminen heikko aste. Laatuvaihtelussa k:n heikkoasteinen vastine on yleensä kato (''leuka : leuan''), p:n vastine v (''ripa : rivan'') ja t:n vastine d (''kato : kadon'').

 

Paradigmaattinen astevaihtelu on niin sanottua radikaalia eli sanavartalon sisällä tapahtuvaa astevaihtelua. Paradigmaattisen astevaihtelun perussääntö on, että avotavun edellä on vahva, umpitavun edellä heikko aste.<ref name="astevaihtelu">Laaksonen, Kaino - Lieko, Anneli 1992: Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi, 2., korjattu painos. Helsinki. Oy Finn Lectura Ab.</ref>

 

Paradigmaattisen astevaihtelun lisäksi oletetaan kantasuomessa olleen myös suffiksaalinen eli pääte- ja johdinaineksia koskeva astevaihtelu: (pää- tai sivu)painollisen tavun jälkeen vahva-asteinen, painottoman tavun jälkeen heikkoasteinen pääte. Tästä on nykysuomessa enää vain joitain jälkiä (vrt. ''laivat puu'''ta''', miehet rauta'''a'''''; alun perin *'pū+'''ta''' vs. *'rau₍ta+'''δa''').

 

Vielä kantasuomessa ([[itämerensuomalaiset kielet|itämerensuomalaisten kielten]] kantamuodossa) astevaihtelu oli säännöllinen äänneilmiö: sanavartalon sisäinen klusiili(sto) heikentyi aina, jos siitä alkava [[tavu]] oli umpinainen eli päättyi [[konsonantti]]in. Ilmiön taustalla oli mahdollisesti jonkinlainen pyrkimys alkuperäisten painotussuhteiden säilyttämiseen eli painollisen ja painottoman tavun eron selventämiseen pitkää painotonta tavua ”heikentämällä”, mutta myös [[germaaniset kielet|germaanisten kielten]] vaikutusta on epäilty (kantagermaanissa ns. [[Vernerin laki|Vernerin lain]] mukaan tietyt konsonantit soinnillistuivat painotussuhteista riippuen).

 

* k → γ (”vuotavan” g:n tapainen hankausäänne).

 

[[Suomen kieli|Suomen kielessä]] astevaihtelu ei enää ole pelkästään [[fonologia|fonologinen]] (äänne-ehtoinen) ilmiö (avotavun edellä ei enää aina ole vahva aste eikä umpitavun edellä aina heikko), koska alkuperäiset tavujen avoimuus- ja umpinaisuussuhteet ovat muuttuneet. Pitkän vokaalin edellä on aina vahva aste. Esimerkiksi ''kotiin''-sanassa toinen tavu on nykyään umpinainen, mutta alkuaan muoto on kuulunut ''kotihin'' kuten eteläpohjalaisissa murteissa vieläkin, ja siksi ''t'' on yhä vahvassa asteessa; sanassa ''hake'' on kaksois-''k'':n heikko aste (vrt. esimerkiksi monikkomuoto ''hakkeet''), koska sanan lopussa on alkuaan ollut konsonantti, jonka vaikutus ilmenee yhä niin sanotussa [[rajageminaatio]]ssa eli sanan­raja­kahdennuksessa.

 

Astevaihtelu on perinteisesti määritelty tapahtuvaksi vain soinnittomissa konsonanteissa ''p'', ''t'' ja ''k'', mutta se on laajentunut [[lainasana|laina­sanojen]] myötä myös niiden soinnillisiin vastineisiin ''b'', ''d'' ja ''g'' esimerkiksi sanoissa lobata : lobbaa, digata : diggaa, blogata : bloggaa.<ref>[http://www.kotus.fi/index.phtml?s=2534 Bloggaaminen laajentaa astevaihtelua], Kotus</ref>

 

Astevaihtelu on suomea vieraana kielenä opettelevien suurimpia kompastuskiviä.<ref>Nykysuomen käsikirja: Kielioppi ja kielenopas: astevaihtelu</ref> Suomalaisen kielentutkijan [[J. J. Mikkola]]n mukaan astevaihtelu on "ikävä loinen, joka ei tuota kielelle mitään hyötyä"..<ref>Osmo Ikola: Kielen elämää ja käyttöä: Astevaihtelu kiusana</ref> Toisaalta suomea vieraana kielenä -[[pedagogiikka]] on kehittynyt 2000-luvulta alkaen voimakkaasti, ja myös astevaihtelun opiskeluun on laadittu selkeitä ohjeita ja taulukoita sekä vapaasti käytettäviä verkkosivuja esimerkiksi eri yliopistojen palveluina.<ref name=>Kielijelppi; Kirjoitusviestintä; Astevaihtelu.[http://www.kielijelppi.fi/kirjoitusviestinta/astevaihtelu]Viitattu 11.10.2013.</ref>