Ero sivun ”Asekätkentä” versioiden välillä

Epäpoliittisuudestaan huolimatta operaatio sai siihen osallistuneiden kautta oikeistolaisen ja selvästi [[kommunismi]]n vastaisen sävyn. <ref> Lukkari 1984, 82. </ref> Vaikka operaatio toteutettiin [[Päämaja]]n komennossa, sen yhteensopivuus [[Moskovan välirauha|Moskovan välirauhansopimuksen]] kanssa oli kyseenalainen. Loppujen lopuksi toiminnasta tuomittiin [[Pohjoismaat|Pohjoismaiden]] laajimmassa oikeusjutussa 1&nbsp;488 henkilöä.<ref name="viite33">Korkeimman oikeuden päätös 15.3.1950 Lukkari 1984, 275</ref> Puolustusministeri [[Elisabeth Rehn]] antoi valtakunnallisen [[maanpuolustuskurssi]]n avajaispuheessaan vuonna 1992 tunnustuksen asekätkijöiden työlle.<ref>Lukkari 1984, 10</ref>

Aseiden, myöhemmin muunkin tarvittavan materiaalin, kätkennällä piti turvata mahdollisuudet sissisodankäyntiin miehityksen tapahtuessa. Jos puolustauduttaisiin, taistelut siirtyisivät sisämaahan eikä väestöä voitaisi evakuoida. Sissitoimintaan tarvittaisiin nimenomaan kaikkialla maassa olevia varastoja sekä paikalliset olot tunteva johto.<ref>Lukkari 1984, 17-1817–18, 31</ref>

Kaiken kaikkiaan materiaalia oli tarkoitus varata noin 8&nbsp;000 sotilaan varustamiseen (yhdelle pataljoonalle eli 900:lle miehelle kutakin suojeluskuntapiiriä kohti). Lopulta aseita oli suojeluskuntapiireissä noin 35&nbsp;000 sotilaan käyttöön.<ref>Lukkari 1984, 251</ref> Alkuperäinen aseiden hajavarastointisuunnitelma laajeni käsittämään aseiden ohella myös muita tarvikkeita ja varusteita, joiden käsittely organisoitiin omiksi "linjoikseen".<ref>Lukkari 1984, 60-7760–77, 251</ref> Tällaisia linjoja olivat esimerkiksi pioneeri-, viesti- ja lääkintälinja.

Kommunistit vaativat valvontakomission kautta Suomen hallitukselta kovia toimia, rikostutkintaa ja rangaistuksia ylintä sotilasupseeristoa myöten, mm.muun muassa maan- ja valtiopetoksellisesta toiminnasta maan laillista hallitusvaltaa vastaan. Rangaistusta ei kuitenkaan vaadittu rikoksen tehneelle ja sotilassalaisuuden rikkoneelle sotilastoverille. [[Liittoutuneiden valvontakomissio]] ja suomalaiset kommunistit vaativat kovia toimia. Sisäministeri [[Yrjö Leino]] teki asekätkennästä − ”suoranaisesta aseellisesta, taantumuksellisesta väkivaltayrityksestä” – selkoa eduskunnalle [[sotasyyllisyysoikeudenkäynti|sotasyyllisyysasiasta]] käydyn keskustelun yhteydessä heinäkuun alussa 1945 pyrkien kytkemään nämä kaksi asiaa yhteen. Asekätkentäjuttua tutkimaan perustettiin Leinon määräyksestä syyskuussa 1945 erityinen sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) tehtävän osoittauduttua Valtiolliselle poliisille ([[Valpo]]) ylivoimaiseksi. Syyskuun loppuun mennessä oli pidätetty jo 547 henkilöä epäiltyinä osallistumisesta asekätkentään. <ref> Lukkari 1984, 239–241. </ref> Asian ulkopoliittisista vaikutuksista huolestunut oikeusministeri [[Urho Kekkonen]] vetosi lokakuun alussa pitämässään radiopuheessa kaikkiin kansalaisiin, jotta nämä avustaisivat viranomaisia jutun selvittämisessä. <ref> Lukkari 1984, 258. </ref>

Massiiviset tutkinnat johtivatkin Pohjoismaiden laajimpaan oikeudenkäyntiin kätkentään osallistuneita vastaan. Pidätyksiä tehtiin runsaasti ja [[Sörnäisten vankila]]an Helsingissä suljettuja korkeampia upseereita kutsuttiin leikillisesti nimellä "Sörnäisten yleisesikunta".<ref>Nimitystä käytti mm. A.H. Virkkunen vuonna 1976 julkaistun kirjansa nimenä.</ref> Korkein vangittu upseeri oli päämajoitusmestari kenraaliluutnantti [[A. F. Airo]], joka [[laillisuusperiaate|laillisuusperiaatteen]] ja silloin voimassa olleen [[Suomen rikoslaki|rikoslain]] voimaanpanoasetuksen vastaisesti oli pidätettynä kaksi vuotta kahdeksan kuukautta ilman tuomiota. <ref>Lukkari 2005,1105-1106 1105–1106</ref> Suomalainen äärivasemmisto pyrki osoittamaan jutun pääsyylliseksi nimenomaan Airon ja piti asekätkentää ”suomalaisten upseerien johtamana salaliittona, johon maan taantumuspiirit olivat yhtyneet”. <ref> Lukkari 1984, s. 268. </ref> Tosiasiassa Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa tai edes valvoa kätkentäoperaatiota, koska silloin vielä käynnissä ollut [[Lapin sota]] ja lukuisat valvontakomission antamat tehtävät olivat vieneet hänen kaiken aikansa. <ref> Lukkari 1984, s. 28. </ref> Asekätkentään paikallistasolla osallistuneet pidätetyiksi joutuneet ”maakunnan miehet” istuivat enimmäkseen lähimmissä lääninvankiloissa tai paikallisten poliisilaitosten selleissä. <ref> Lukkari 1984, 255. </ref> Mannerheimristin ritari lentomestari [[Urho Sakari Lehtovaara]] oli viimeisimpiä pidätettyjä asekätkentään liittyen. Lehtovaara menehtyi nykytiedon mukaisesti Valpon kuulustelujen ja pidätyksen aikana oman käden kautta kuulustelijansa virka-aseen aiheuttamaan ampumahaavaan. Hänet haettiin [[Salo]]on haudattavaksi ilmoitetun menehtymispäivämäärän 15. tammikuuta 1949 jälkeen.

Jutussa suurimman huomion saaneen, niin kutsutun päämajan haaran oikeuskäsittely alkoi 28. maaliskuuta 1947 Helsingin [[Kaivopuisto]]ssa kenraali [[Rudolf Walden]]in perikunnan omistamassa [[Marmoripalatsi (Helsinki)|Marmoripalatsi]]ssa, jonka perikunta oli vuokrannut valtiolle. Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeuden asessori, myöhempi oikeusministeri [[Arvo Helminen]] sekä oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä poliisiylitarkastaja [[Eino Nikupaavola]] ja hallitussihteeri [[Urho Kiukas]].<ref> Lukkari 1984, s. 265–266. </ref> Oikeus ehti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan haaran juttu oli valmis päätettäväksi 9. huhtikuuta 1948. Muiden muassa kenraaliluutnantti A. F. Airoa ja kenraaliluutnantti [[Einar Mäkinen|Einar Mäkistä]] vastaan nostetut syytteet hylättiin, kun taas eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja määrättiin erotettaviksi puolustusvoimien palveluksesta. <ref> Lukkari 1984, s. 270. </ref> ”Maakunnan miesten” osalta oikeudenkäynnit pidettiin suojeluskuntapiireittäin ja viimeiset niistä saatiin päätökseen kesäkuussa 1949. <ref> Lukkari 1984, s. 272. </ref> Asekätkennän oikeuskäsittely päättyi lopullisesti vasta 15. maaliskuuta 1950, jolloin [[Korkein oikeus]] antoi päätöksensä; asekätkennän paljastumisesta oli tuolloin kulunut jo lähes viisi vuotta. KKO kovensi [[sotaylioikeus|sotaylioikeuden]] antamia tuomioita peräti 698 henkilön osalta. <ref> Lukkari 1984, 275. </ref>

Toimintaan osallistui kaikkiaan noin 5&nbsp;000–10&nbsp;000 henkilöä. Määrän summittaisuus johtuu siitä, ettei kaikkien toimintaan osallistuneiden osuus koskaan paljastunut.<ref>Lukkari 1984, 78. Jukka Tarkka mainitsee ''Suomen historia'' -teoksen artikkelissa "Paasikiven linja käytännössä" osallisten summittaiseksi määräksi 5000 henkilöä (Suomen historia osa 8, 1988, s. 37).</ref> Näistä noin 2000 oli jossakin vaiheessa pidätettynä. Myöskään pidätettyjen tarkkaa määrää ei tiedetä.<ref>Lukkari 1984, 244: kirjoittaja toteaa, että Valpo ei tilastoinut pidätyksiä kattavasti. Ainoastaan sisäministeriön tutkintaelimen (SMTE) jatkotutkimuksiin johtaneet pidätykset tilastoitiin.</ref> Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) kuulusteli virallisten tietojen mukaan 5&nbsp;870 henkilöä, mutta todellinen määrä oli paljon suurempi. SMTE:n suorittamista kuulusteluista kertyi 294 suurta kansiota, joissa oli yhteensä 45&nbsp;000 sivua. Valpon kuulustelemien henkilöiden lukumäärästä ei ole mitään tietoa. <ref> Lukkari 1984, 246. </ref> Rangaistuksia sai kaikkiaan 1&nbsp;488 henkilöä ja vankeustuomioiden yhteenlaskettu pituus oli lähes 400 vuotta. Nuorin syytteeseen asetetuista ja tuomituista oli ollut toiminnan alkaessa 16-vuotias, vanhin 78-vuotias. Tiedossa olevien kuulusteltujen ikäjakauma oli vieläkin laajempi, 12–87 vuotta. Tuomitut olivat pääosin miehiä, mutta joukossa oli myös yhdeksän naista.<ref> Lukkari 1984, 79–80. </ref> Suurin osa vankeustuomioista oli ehdollisia kolmen vuoden koetusajalla.<ref name="viite33"/> Ainoa vankeuteen tuomittu kenraalikuntaan kuulunut oli kenraalimajuri [[Erkki Raappana]], joka sai kuuden kuukauden tuomion avunannosta asekätkentään. <ref> Lukkari 1984, s. 270. </ref> Kenraalimajuri [[Pietari Autti]] ehti olla perättömäksi osoittautuneen ilmiannon vuoksi pidätettynä kuukauden ajan. <ref> Lukkari 1984, s. 306–307. </ref> Tutkinnan yhteydessä pidätetyistä henkilöistä oli Lukkarin (1984, 82) mukaan kätkennän alkaessa:

Sisäministeriön tutkintaelin (SMTE) lakkautettiin vuoden 1948 lopussa yhdessä Valtiollisen poliisin kanssa. <ref> Lukkari 1984, s. 292. </ref>

Löytyneet asekätköt paljastuivat pääosin kätkijöiden päätettyä itse purkaa omat piilopaikkansa, vain pieneltä osin niitä löysivät jutun tutkijoidentutkijat ja heidän ilmiantajiensa toimestailmiantajansa. <ref> Lukkari 1984, s. 249. </ref> Asekätköjä on tullut julkisuuteen vielä vuosikausia jälkeenpäin; esimerkiksi kesällä 1969 löydettiin [[Tammela]]n Suujärvestä laatikoittain [[kranaatinheitin|kranaatinheittimen]] ammuksia. Tämä kätkeminenKätkennän oli aikanaan tehtytehnyt paikallisten kätkijöiden johtajanjohtaja, Mustialan maatalousopiston rehtorinrehtori [[Paavo Kajanoja]]n toimesta. <ref> Lukkari 1992, s. 156. </ref>

[[Matti Lukkari]] on korostanut asekätkennän sisäpoliittisesta roolia varoituksena [[vasemmisto]]n ”barrikadilinjalle”. Hänen lainaamansa [[Arvo Poika Tuominen|Arvo Tuomisen]] mukaan asekätkentä oli yksi ratkaisevista tekijöistä, jotka johtivat ”ministerilinjan” voittoon kommunistien sisäisessä kamppailussa 1945.<ref>Lukkari 1984, 301</ref> Asekätkentä, varsinkin, kun sen todellista laajuutta ei varmasti tiedetty, hillitsi kommunistien vallankaappaushankkeita Suomessa vuonna 1948 ja vaikutti estävästi myös [[Andrei Ždanov]]in pyrkimyksiin osoittamalla maailmalle, että suomalaisten puolustustahto oli hävityn sodan jälkeenkin otettava vakavasti.<ref>Lukkari 1984, 1106-11071106–1107</ref> Suomessa tiedettiin [[Josif Stalin|Stalinin]] ”kruununprinssinä” pidetyn Ždanovin johtaneen [[Viro]]n liittämistä Neuvostoliittoon vuonna 1940 ja uskottiin, ettei niin mahtavaa miestä ollut lähetetty Suomeen vain hallinnollista tehtävää varten.<ref> Lukkari 1984, 299. </ref>

Asekätkentään mukaan kutsutut pitivät saamaansa tehtävää isänmaallisena velvollisuutena ja yksimielisyyden vallitessa käytyjen sotien suoranaisena jatkona. He olivat vielä vuosikymmeniä myöhemmin ylpeitä omasta osuudestaan eikä kukaan tuomituista pahoittanut mieltään siitä, että hänen muutoin nuhteetonta elämäänsä varjosti asekätkennästä saatu vankeustuomio. Taustalla vallitsi ajatus, jonka mukaan suomalaisen sotilaan on pystyttävä jatkamaan taistelua kaikissa olosuhteissa. Jutun tutkinnan aikainen pidätysten toistuminen ja pidätysaikojen pituus sekä täysin syyttömien henkilöiden kiinniottaminen loivat käsityksen, jonka mukaan tarkoituksena oli saada mahdollisimman paljon poliittisesti hankalia henkilöitä telkien taakse. <ref> Lukkari 1984, 279–281. </ref>

Noin puolet tuomituista upseeri-asekätkijöistä pysyivät armeijan palveluksessa, ja ajan myötä kahdeksan heistä nousi kenraalikuntaan.<ref>Lukkari 1984,286</ref> Hyvin monet muutkin asekätkentään osallistuneet toimivat myöhemmin huomattavissa julkisissa tehtävissä useilla siviilielämän eri aloilla. Muiden muassa [[Jukka Malmivaara]] toimi [[Kuopion hiippakunta|Kuopion hiippakunnan]] piispana ja [[Arvo Pentti]] puolustusministerinä ja [[Suojelupoliisi]]n päällikkönä. Vuonna 1966 koko puolustushallinnon korkein johto muodostui asekätkennästä vankeuteen tuomituista upseereista, kun Arvo Pentti toimi puolustusministerinä, kenraalimajuri [[Yrjö Keinonen]] puolustusvoimain komentajana ja kenraalimajuri [[Reino Arimo]] yleisesikunnan päällikkönä. <ref> Lukkari 1992, s. 286−287. </ref> Yli 30 asekätkennässä mukana ollutta toimi kansanedustajina. Näistä ensimmäisenä nousi eduskuntaan miltei suoraan vankilasta sosiaalijohtaja [[Eero Kivelä]] (kok.) Suomen Washingtonin-suurlähettilääksi elokuussa 1945 nimitetyn [[Kalle Jutila]]n varamiehenä. <ref> Lukkari 1992, s. 291. </ref>

”Marttisen miehistä” viimeinen, [[Antero Aakkula]], kuoli [[Colorado Springs]]issä, Yhdysvalloissa 9. joulukuuta 2006.

* {{Kirjaviite | Tekijä= Lukkari, Matti | Nimeke= Asekätkentä| Sivu = | Julkaisija=Otava | Julkaisupaikka=Helsinki | Vuosi=1984 | Tunniste=ISBN 951-1-08013-X }}

* {{Kirjaviite | Tekijä = Lukkari, Matti | Nimeke =Jatkosodan pikkujättiläinen Asekätkentä| SuomentajaVuosi = 2007| VuosiSivu = 20071101-1107| Luku =Asekätkentä| Julkaisupaikka = Porvoo| SivuJulkaisija =WSOY| 1101Isbn= 978-1107|951-028690-6}}

* {{Kirjaviite | Tekijä= Ahtokari, Reijo | Nimeke= Asekätkentäjuttu | Julkaisija= WSOY | Julkaisupaikka =Porvoo| Vuosi=1971}}

* {{Kirjaviite | Tekijä= Käkönen, U. A. | Nimeke= Miehityksen varalta: Päämajan tiedustelua 1943–45 | Julkaisija=Otava | Julkaisupaikka=Helsinki | Vuosi=1970 | Tunniste = }}

* {{Kirjaviite | Tekijä =Marttina, Pauli | Nimeke =Vahingossa Venezuelaan: kevyt kertomus raskaasta retkestä | Vuosi =1952 | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka =Porvoo | Julkaisija =WSOY }}

* {{Kirjaviite | Tekijä =Parvilahti, Unto | Nimeke =Berijan tarhat: havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945–1954 | Vuosi =1957 | Luku =Kuultua ja koettua | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka =Helsinki | Julkaisija =Otava | Tunniste =Vuoden 2004 uusintapainostenpainoksen ISBN 951-1-19768-1 }}

* {{Kirjaviite | Tekijä =Soini, Yrjö | Nimeke =Kuin Pietari hiilivalkealla: sotasyyllisyysasiain vaiheet 1944–1949 | Vuosi =1956 | Luku = | Sivu = | Selite = | Julkaisupaikka =Helsinki | Julkaisija =Otava }}

* [http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/viimeiset_asekatkot_paljastuivat_vuosien_paasta_93581.html#media=93556 Ylen Elävä arkisto, Reijo Perälä -– Viimeiset asekätköt paljastuivat vuosien päästä]