Ero sivun ”Yhdysvaltain vapaussota” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
→Sodan taustat: kh |
Poistettu useampaan kertaan merkittyjä kirjalähteitä.. |
||
Rivi 53:
Tilanteen ollessa Bostonissa pitkään umpikujassa [[Siirtokuntien kongressi|siirtokuntien kongressi]] etsi muualta mahdollisuuksia aloitteen tekemiseen. Kongressi valtuutti [[Hyökkäys Kanadaan|hyökkäämään Kanadaan]] ja sotaretken tarkoituksena oli rohkaista ranskalainen väestö liittymään mukaan vallankumoukseen, sillä Britannia oli valloittanut maan 15 vuotta aiemmin. Syksyllä 1775 [[prikaatinkenraali]] [[Richard Montgomery]] marssi pohjoiseen [[Fort Ticonderoga]]sta 1 700 miliisin kanssa ja valloitti [[Montreal]]in 13. marraskuuta. Kanadan kuvernööri, kenraali [[Guy Carleton]] pakeni kaupungista [[Québec (kaupunki)|Québeciin]]. [[Eversti]] [[Benedict Arnold]] johti toista sotaretkeä, joka osoittautui logistiseksi painajaiseksi. Suuri osa sotilaista sairastui isorokkoon ja Arnoldin saapuessa Québeciin hänellä oli jäljellä 600 matkalle lähteneestä 1 100 sotilaasta. Amerikkalaisten joukot [[Québecin taistelu|hyökkäsivät Québeciin]] 31. joulukuuta, mutta kärsivät briteille perinpohjaisen tappion. Jäljelle jääneet amerikkalaiset leiriytyivät Québecin ulkopuolella kevääseen asti, kunnes vetäytyivät etelään.
Amerikkalaiset yrittivät tunkeutua takaisin Québeciin, mutta kärsivät uuden tappion [[Trois-Rivièresin taistelu|Trois-Rivièresissä]] 8. kesäkuuta 1776. Carleton käynnisti oman hyökkäyksensä ja löi eversti Arnoldin joukot [[Valcourin saaren taistelu]]ssa lokakuussa. Arnold vetäytyi takaisin Fort Ticonderogaan, päättäen ikävästi Kanadan sotaretken samaan paikkaan, mistä se oli alkanutkin. Siitä huolimatta Arnoldin ponnistelut olivat viivyttäneet brittien täysimittaista vastahyökkäystä [[Saratogan taistelut|Saratogan sotaretkeen]]
===New York ja New Jersey===
Rivi 82:
[[Tiedosto:Us unabhaengigkeitskrieg.jpg|pienoiskuva|Saksalaisia joukkoja brittien apuna Pohjois-Amerikassa. C. Ziegler Conrad Gessnerin mukaan, 1799.]]
Amerikan vallankumoukselliset, [[Patriootti (Amerikan vallankumous)|patriootit]], nauttivat parhaimmillaan 45 prosentin kannatusta väestössä ja heitä vastassa olevia [[Lojalisti (Amerikan vallankumous)|lojalisteja]] kannatti sodan aikana enimmillään 20 prosenttia.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Jack P. Greene ja J. R. PoleRobert (toim.)| Nimeke=The Blackwell Encyclopedia of the American Revolution| Sivu = 247 | Selite= M. Calhoon osiossa Loyalism and Neutrality |Julkaisija=Massachusetts: Blackwell | Vuosi=1991 | Tunniste=ISBN 01-55786-547-7}}</ref> Kaiken kaikkiaan 250 000 patrioottia vastassa oli 50 000 lojalistia.<ref
Sodan alkaessa amerikkalaisilla ei ollut vakinaista armeijaa, vaan jokainen siirtomaa oli vastannut puolustuksestaan [[miliisi]]n avulla. Miliisiin osallistuvat miehet palvelivat kerrallaan muutaman viikon tai kuukauden, sillä he eivät olleet halukkaita matkustamaan kauas kotoaan. Lisäksi miliisijoukoilla ei ollut säännöllistä harjoitusta eivätkä ne noudattaneet tiukkaa sotilaskuria. Silti he pystyivät ajoittain toimimaan tehokkaasti brittien vakinaista armeijaa vastaan. Etelävaltioiden miliisijoukot omaksuivat [[Sissisota|sissisodankäynnin]] muotoja ja olivat erityisen tehokkaita ehkäisemään lojalistien toimintaa brittijoukkojen poissaollessa.<ref> {{Kirjaviite | Tekijä= Jeremy Black | Nimeke=War for America: The Fight for Independence, 1775–1783 | Sivu = 59 | Selite= |Julkaisija=New York: St. Martin’s Press | Vuosi=1991 | Tunniste=ISBN 0-312-06713-5}}</ref> <ref
Sotatoimien koordinoimiseksi siirtokuntien kongressi perusti vakinaisen armeijan ja nimitti [[George Washington]]in sen johtoon 15. kesäkuuta 1775. Siirtokuntien armeija oli jatkuvassa kehitysvaiheessa ja Washington joutui vastentahtoisesti vahvistamaan vakinaista väkeä miliisijoukoilla. Vaikka kahdeksan sotavuoden aikana vakinaisessa armeijassa ja miliisijoukoissa palvelikin 250 000 miestä, amerikkalaisten puolella ei samanaikaisesti ollut aseissa kuin korkeintaan 90 000 sotilasta. Pohjois-Amerikassa sotineet armeijat olivat Euroopan mittakaavassa pieniä ja Washingtonilla oli parhaimmillaan henkilökohtaisessa komennossaan enintään 17 000 sotilasta.<ref
Vuoden 1775 alussa koko Britannian armeija maailmanlaajuisesti oli kooltaan 36 000 sotilasta, jota vahvistettiin sodanajan värväyksellä. Tämän lisäksi britit palkkasivat sodan aikana noin 30 000 saksalaista palkkasoturia, joita kutsuttiin yleisesti ”hesseniläisiksi”, sillä monet heistä olivat kotoisin [[Hessen-Kassel]]in pienvaltiosta. Käytännössä hesseniläiset olivat kolmasosa Pohjois-Amerikassa taistelleista brittijoukoista, joissa oli yhteensä 60 000 sotilasta laajalla alueella Kanadasta Floridaan.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Jeremy Black | Nimeke=War for America: The Fight for Independence, 1775–1783| Sivu = 27–29| Selite=Brittijoukkojen koko |Julkaisija=New York: St. Martin’s Press | Vuosi=1991}} </ref><ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Mark M. Boatner | Nimeke=Encyclopedia of the American Revolution | Sivu = 424–426| Selite=|Julkaisija=New York: McKay | Vuosi=1966 }}</ref>▼
▲Vuoden 1775 alussa koko Britannian armeija maailmanlaajuisesti oli kooltaan 36 000 sotilasta, jota vahvistettiin sodanajan värväyksellä. Tämän lisäksi britit palkkasivat sodan aikana noin 30 000 saksalaista palkkasoturia, joita kutsuttiin yleisesti ”hesseniläisiksi”, sillä monet heistä olivat kotoisin [[Hessen-Kassel]]in pienvaltiosta. Käytännössä hesseniläiset olivat kolmasosa Pohjois-Amerikassa taistelleista brittijoukoista, joissa oli yhteensä 60 000 sotilasta laajalla alueella Kanadasta Floridaan.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Jeremy Black | Nimeke=War for America: The Fight for Independence, 1775–1783| Sivu = 27–29| Selite=Brittijoukkojen koko |Julkaisija=New York: St. Martin’s Press | Vuosi=1991}} </ref><ref
===Mustat ja intiaanit ===
Mustia orjia ja orjuudesta vapautettuja palveli sekä amerikkalaisten että brittien puolella. Pohjoisen miliisijoukoissa palveli mustia sotilaita alusta alkaen, mutta etelävaltioiden orjanomistajat kielsivät palveluksen pelätessään vapautettujen orjien muodostavan oman armeijansa. Marraskuussa 1775 [[Virginia]]n brittiläinen kuvernööri John Murray antoi julkisen kuulutuksen, jonka mukaan patriooteilta karanneet orjat voisivat saada vapauden, mikäli he palvelisivat brittien puolella. Brittien ylipäällikkö [[Henry Clinton]] julkaisi vastaavanlaisen käskykirjeen vuonna 1779. Osin näiden julistusten johdosta kymmeniä tuhansia orjia karkasi brittien puolelle, mutta vain alle tuhat heistä palveli aseissa. Monet muut palvelivat sotilaspalvelijoina, mekaanikkoina, tiedustelijoina ja oppaina. Yli puolet kuoli [[isorokko]]epidemioissa ja monet karkotettiin riveistä ruoan vähetessä. Annetuista lupauksista huolimatta valtaosa orjista ei saanut vapauttaan.<ref
[[Tiedosto:Joseph Brant after George Romney.jpg|thumb|200px|Irokeesien sotajoukkojen ylin päällikkö [[Joseph Brant]] ([[George Romney]]n maalaus.]]
Siirtokunnan armeijan miehistöpulan johdosta Washington poisti tammikuussa 1776 mustien värväyskiellon. [[Rhode Island]]issa ja [[Massachusetts]]issa muodostettiin täysin mustat armeijan yksiköt ja monille orjille luvattiin vapaus palvelusta vastaan. Myös [[Haiti]]sta tuli mustien yksikkö ranskalaisjoukkojen mukana. Arvioiden mukaan ainakin 5 000 mustaa sotilasta taisteli amerikkalaisten puolella.<ref
Useimmat [[intiaanit]] [[Mississippi (joki)|Mississippijoen]] itäpuolella joutuivat kohtaamaan sodan. Suurin osa heistä liittyi brittien puolelle. Arviolta 13 000 soturia<ref> {{Kirjaviite | Tekijä= Greene, Jack P. ja J. R. PoleRobert | Nimeke=The Blackwell Encyclopedia of the American Revolution| Sivu = 393 | Selite= James H. Merrell, Indians and the New Republic, intiaanisoturien määrä |Julkaisija=Massachusetts: Blackwell | Vuosi=1991 | Tunniste=ISBN 01-55786-547-7}}</ref> taisteli brittijoukoissa, suurimpana ryhmänä irokeesiliitto 1 500 miehen vahvuisena.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Mark M. Boatner | Nimeke=Encyclopedia of the American Revolution | Sivu = 545| Selite=Irokeesisotureiden määrä |Julkaisija=New York: McKay | Vuosi=1966 }}</ref>
Rivi 112 ⟶ 111:
* {{Kirjaviite | Tekijä=Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku | Nimeke=[[Intiaanit: Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia]] | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Gaudeamus | Vuosi=2010 | Tunniste=ISBN 978-952-495-162-3}}
*{{Kirjaviite | Tekijä = Benton Minks, Louise| Nimeke = Revolutionary War | Vuosi =2010 | Selite = | Julkaisija = America at War | Tunniste = ISBN 978-0816081967 | Kieli ={{en}} }}
*{{Kirjaviite | Tekijä= Boatner, Mark M | Nimeke=Encyclopedia of the American Revolution | Selite|Julkaisija=New York: McKay | Vuosi=1966 | Tunniste=ISBN 0-8117-0578-1|Kieli ={{en}} }}
* {{Kirjaviite | Tekijä=Henriksson, Markku | Nimeke=Alkuperäiset amerikkalaiset: Yhdysvaltain alueen intiaanien, inuitien ja aleutien historia | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Gaudeamus | Vuosi=1986 | Tunniste=ISBN 951-662-385-9}}
*{{Kirjaviite | Tekijä= Higginbotham, Don | Nimeke=The War of American Independence: Military Attitudes, Policies, and Practice, 1763–1789|Julkaisija=Massachusetts: Northeastern University Press | Vuosi=1966 |Tunniste=ISBN 0-930350-44-8| Kieli ={{en}} }}
*{{Kirjaviite | Tekijä= Kaplan, Sidney & Nogrady Kaplan, Emma | Nimeke=The Black Presence in the Era of the American Revolution| Selite |Julkaisija=Massachusetts: Massachusettsin yliopiston paino Press| Vuosi=1989 |Tunniste=ISBN 0-87023-663-6|Kieli ={{en}} }}
*{{Kirjaviite | Tekijä= Lanning, Michael Lee | Nimeke=The American Revolution 100: The People, Battles, and Events of the American War for Independence, Ranked by Their Significanc|Julkaisija=Sourcebooks, Inc | Vuosi=2009 |Tunniste=ISBN 978-1402221156|Kieli ={{en}} }}
*{{Kirjaviite | Tekijä = Roper, Jon| Nimeke = The complete illustrated guide to the presidents of America | Vuosi =2008 | Selite = | Julkaisija = Lorenz Books | Tunniste = ISBN 978-0-7548-1858-8 | Kieli ={{en}} }}
| |||