Ero sivun ”Yhdysvaltain vapaussota” versioiden välillä

===Mustat ja intiaanit ===

Mustia orjia ja orjuudesta vapautettuja palveli sekä amerikkalaisten että brittien puolella. Pohjoisen miliisijoukoissa palveli mustia sotilaita alusta alkaen, mutta etelävaltioiden orjanomistajat kielsivät palveluksen pelätessään vapautettujen orjien muodostavan oman armeijansa. Marraskuussa 1775 [[Virginia]]n brittiläinen kuvernööri John Murray antoi julkisen kuulutuksen, jonka mukaan patriooteilta karanneet orjat voisivat saada vapauden, mikäli he palvelisivat brittien puolella. Brittien ylipäällikkö [[Henry Clinton]] julkaisi vastaavanlaisen käskykirjeen vuonna 1779. Osin näiden julistusten johdosta kymmeniä tuhansia orjia karkasi brittien puolelle, mutta vain alle tuhat heistä palveli aseissa. Monet muut palvelivat sotilaspalvelijoina, mekaanikkoina, tiedustelijoina ja oppaina. Yli puolet kuoli [[isorokko]]epidemioissa ja monet karkotettiin riveistä ruoan vähetessä. Annetuista lupauksista huolimatta valtaosa orjista ei saanut vapauttaan.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Sidney Kaplan and Emma Nogrady Kaplan | Nimeke=The Black Presence in the Era of the American Revolution | Sivu = 71–89 | Selite=Brittien käyttämien karanneitten orjien määrä |Julkaisija=Massachusetts: Massachusettsin yliopiston paino Press| Vuosi=1989 |Tunniste=ISBN 0-87023-663-6}}</ref>

Siirtokunnan armeijan miehistöpulan johdosta Washington poisti tammikuussa 1776 mustien värväyskiellon. [[Rhode Island]]issa ja [[Massachusetts]]issa muodostettiin täysin mustat armeijan yksiköt ja monille orjille luvattiin vapaus palvelusta vastaan. Myös [[Haiti]]sta tuli mustien yksikkö ranskalaisjoukkojen mukana. Arvioiden mukaan ainakin 5&nbsp;000 mustaa sotilasta taisteli amerikkalaisten puolella.<ref>{{Kirjaviite | Tekijä= Sidney Kaplan and Emma Nogrady Kaplan | Nimeke=The Black Presence in the Era of the American Revolution | Sivu = 64–69| Selite=Vallankumoukselliset täysin mustat yksiköt |Julkaisija=Massachusetts: Massachusettsin yliopiston paino Press| Vuosi=1989 }}</ref>

 

Bostonissa oli vallankumouksellinen toiminta ollut aktiivista ennen sotaa johtaen maakunnallisen parlamentin lakkauttamiseen [[Yhdistyneen kuningaskunnan parlamentti|Britannian parlamentin]] toimesta vuonna 1774. Yleinen vastarinta toimenpiteitä kohtaan pakotti kuitenkin vastanimitetyt kuninkaan viranhaltijat eroamaan tai hakeutumaan turvaan Bostoniin. Brittien vakinaisen väen ylipäällikkö, [[kenraaliluutnantti]] [[Thomas Gage]] komensi neljää [[rykmentti]]ä Bostonin päämajastaan käsin, mutta maaseutu oli vallankumouksellisten käsissä.

[[Lexingtonin ja Concordin taistelut]] olivat Yhdysvaltain vapaussodan ensimmäiset taistelut 19. huhtikuuta 1775. Taistelujen myötä alkoi avoin sota Ison-Britannian ja sen kolmentoista siirtomaan välillä Pohjois-Amerikassa. Kenraali Gage lähetti 700 miestä 18. huhtikuuta 1775 takavarikoimaan siirtomaan miliisin ammukset [[Concord (Massachusetts)|Concordissa]]. Ratsastajat tekivät kuitenkin hälytyksiä maaseudulla ja brittijoukkojen päästyä [[Lexington (Massachusetts)|Lexingtoniin]] seuraavan päivän aamuna he kohtasivat yhteismaalla puolustukseen asettuneet miliisin 77 hälytysvalmiudessa ollutta sotilasta. Paikalla tapahtuneen laukauksenvaihdon jälkeen britit pääsivät jatkamaan matkaansa Concordiin, jossa taistelut jatkuivat. Brittijoukkojen aloittaessa paluumarssin Bostoniin paikalle oli saapunut tuhansia miliisejä, jotka aiheuttivat joukko-osastolle paljon vahinkoa.

Miliisi suuntasi kulkunsa Bostoniin ja [[Bostonin piiritys|piiritti kaupungin]]. Samanaikaisesti kaupunkiin purjehti noin 4&nbsp;500 brittisotilasta ja 17. kesäkuuta 1775 brittijoukot valtasivat kenraali [[William Howe]]n johdolla Charlestownin niemimaan [[Bunker Hillin taistelu]]ssa. Britit uskoivat amerikkalaisten luopuvan ja lähtevän pakoon ennen väistämätöntä hyökkäystä. Lopulta britit menettivät melkein puolet rynnäkköjoukoistaan ja kokivat sodan raskaimmat tappiot; 228 kuollutta ja 826 haavoittunutta. Bostonin piiritys ei kuitenkaan hellittänyt ja Howe nimitettiin brittien uudeksi ylipäälliköksi.<ref name="Hig 1966 75-77">Higginbotham 1966 s. 75 - 77.</ref>

 

Siirtomaiden armeijan näkymät olivat ankeat. Perääntyvän armeijan mukana ollut toimittaja [[Thomas Paine]] kirjoitti: ”Nämä ovat aikoja, jotka koettelevat miesten sieluja.”<ref>[http://www.ushistory.org/Paine/crisis/c-01.htm USHistory.org: Thomas Paine, The Crisis, 23.12.1776 {{en}}] - (ladattu 02.12.2006)</ref> Joukkojen määrä oli huvennut alle 5&nbsp;000 palveluskelpoiseen sotilaaseen ja vuoden loppuun mennessä päättyvien värväysten jälkeen jäljellä olisi vain 1&nbsp;400 miestä. Vaikka maaseudulla brittihallinnon vastustus lisäsi suosiotaan, kongressin epätoivoa kuvasi sen muutto pois Philadelphiasta.

vapauttaen vähitellen osavaltion.

Washington päätti hyökätä varkain Delawarejoen yli joulupäivän yönä ja vangitsi [[Trentonin taistelu]]ssa melkein tuhat hesseniläistä 26. joulukuuta 1776. Cornwallis marssi joukkoineen valtaamaan Trentonin takaisin, mutta Washingtonin taktiikka hyökätä brittien jälkijoukkoon toi voiton amerikkalaisille [[Princetonin taistelu]]ssa 3. tammikuuta 1777. Annettuaan näin vahvistuksen siirtomaiden sotahengelle Washington siirtyi talvimajoitukseen New Jerseyn alueelle, mistä käsin miliisi ahdisteli pitkin talvea brittijoukkoja. Samana vuonna kenraali Howen joukot voittivat Washingtonin armeijan Brandywinen taistelussa 11. syyskuuta vallaten siirtokuntien pääkaupungin, Philadelphian. Yritys ajaa brittijoukot tiehensä päättyi häviöön Germantownin taistelussa 2. lokakuuta ja siirtokuntien joukot majoittuivat talveksi Valley Forgeen. Washingtonin armeija harjoitteli kevään saksalaisen paroni [[Friedrich Wilhelm von Steuben]]in johdolla.<ref name="Lan 2009 223">Lanning 2009. s. 223.</ref>