Ero sivun ”Röntgensäteily” versioiden välillä

Röntgensäteilyä syntyy muun muassa nopeiden [[elektroni]]en törmätessä metalliin. Jos niiden [[liike-energia]] on tarpeeksi suuri, ne voivat irrottaa elektroneja metalli­atomista joltakin lähellä [[atomiydin|ydintä]] olevalta [[orbitaali]]lta, jolloin syntyneeseen aukkoon siirtyy elektroni joltakin korkeammalta orbitaalilta. Tällöin syntyy säteilyä, jonka [[taajuus]] saadaan jakamalla orbitaalien energia­erotus [[Planckin vakio]]lla. Jos tämä energia­ero ja sitä vastaava taajuus on tarpeeksi suuri, syntyvä säteily on röntgen­säteilyä. Tällä tavalla syntynyttä säteilyä sanotaan ''[[ominaissäteily]]ksi'', sillä siinä esiintyy vain tiettyjä, kullekin [[alkuaine]]elle ominaisia taajuuksia ja aallon­pituuksia.<ref name=LukFys /> Sen lisäksi samalla syntyy ''jarrutussäteilyä'', sillä ydin jarruttaa sen lähelle saapuneen elektronin liikettä, jolloin [[sähködynamiikka|sähkö­dynamiikan]] yhtälöiden mukaan kiihtyvässä liikkeessä oleva sähköisesti varattu hiukkanen lähettää sähkö­magneettista säteilyä. Toisin kuin ominais­säteilyn, jarrutus­säteilyn spektri on jatkuva, mutta sen aallon­pituudella on alaraja, joka vastaa elektronien koko liike-energiaa.<ref name=LukFys />

Röntgentähtitiede ({{k-en|X-ray astronomy}}) sai alkunsa korkealla lentävien pallojen ja rakettien mittalaitteiden mittauksista. 1950-luvun lopun [[satelliitti|satelliitit]] mittasivat [[Aurinko|Auringon]] röntgensäteilyä. Sittemmin on rakennettu erityisiä röntgenobservatoriosatelliitteja, esimerkiksi [[Euroopan avaruusjärjestö|ESA]]n vuonna 1999 laukaisema [[XMM-Newton]]. Vuonna 2002 italialais-amerikkainenamerikkalainen fyysikko [[Riccardo Giacconi]] sai [[Nobelin fysiikanpalkinto|Nobelin fysiikanpalkinnon]] suurelta osin röntgenastronomiaa koskevan työnsä ansiosta.