Ero sivun ”Kreikan vapaussota” versioiden välillä

[katsottu versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ukas (keskustelu | muokkaukset)
sotaluokkia
mallinemoka
Rivi 5:
| kuvateksti = Navarinon taistelu
| päivämäärä = [[1821]]–[[1831]]
| paikka = [[Välimeri]] <br> [[Kreikka]]
| lopputulos = [[Kreikka|Kreikan]] voitto
| taistelija1= {{Kreikka (1821)}} <br> {{Yhdistynyt kuningaskunta}} <br> {{Ranska}} <br> {{Venäjän keisarikunta}}
| taistelija2= {{Osmanien valtakunta}}
| vahvuust1 = 100 000 kreikkalaisia kreikkalaista
| vahvuus2 = 400 000 osmaania<br>12 000 egyptiläisiäegyptiläistä
| tappio1tappiot1=50 000 kreikalaisiakreikkalaista
| tappio2tappiot2=115 000 osmaania<br> 5 000 egyptiläisiäegyptiläistä
}}
 
Rivi 22:
 
==Sodan alku==
[[22. helmikuuta]] 1821 Aleksandros Ypsilantis ylitti joukkoineen Venäjän ja Ottomaanien valtakunnan välisen rajajoen [[Prut]]in aloittaakseen Kreikan vapaustaistelun. 25. maaliskuuta piispa Germanos julisti muodollisesti vapaustaistelun alkaneeksi. Tällöin alettiin väkivalloin ajaa Peloponnesoksen turkkilaisvähemmistöä alueelta. Huhtikuussa kapinaan liittyivät [[Hydra]]n, [[Spetsai]]n ja [[Poros|Poroksen]] saaret. Osmanien sulttaani [[Mahmud II]] piti kapinointia nimenomaan kristittyjen syynä ja hirtätti Konstantinopolin patriarkan pääsiäispäivänä, vaikka tämä oli kieltänytkin kuuluvansa kapinallisiin. Vaikka Ypsilantiksen joukot lyötiin 19. kesäkuuta [[Dragatsan]]issa, ei kapinaa voitu enää pysäyttää. Elokuussa saatiin vallattua [[Navarino]]n ja [[Monemvas]]in kaupungit, ja joukot ryhtyivät syksyllä [[Tripolis|Tripoliksen]] Nafplion valtausyrityksiin. 5. lokakuuta Tripolis kukistui, minkä yhteydessä sattuneessa verilöylyssä kapinalliset surmasivat 12  000 kaupunkilaista. Tämä aiheutti myöhemmin kostoverilöylyjä ottomaanien hallussa olevilla kreikkalaisalueilla. Sen sijaan Nafplio piti sitkeästi pintansa kapinallisia vastaan.
 
Vastoinkäymisiä alkoi tulla muutenkin. Pohjois- ja Luoteis-Kreikan kapinallisjoukot kukistuivat Mahmud III:n ylivoimaisten joukkojen edessä, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta saada tukea satojen kilometrien päässä olevasta kapinan keskuksesta. Parhaimmat soturit saattoivat ainoastaan vaeltaa etelään liittyäkseen Peloponnesoksen pääjoukkoihin. Sen sijaan ottomaanien keväällä 1822 aloittama hyökkäys Peloponnesoksella epäonnistui surkeasti: vaikka se aluksi näytti uhkaavan koko vapaussodan jatkumista, kapinalliset onnistuivat kukistamaan molemmat hyökkäävät armeijat.