[[Yenan]]in vuosinaan Zhou toimi aktiivisesti yhdistyneen japanilaisvastaisen rintaman luomisessa. Tämän seurauksena hän näytteli tärkeää roolia [[Xi’anin välikohtaus|Xi’anin välikohtauksessa]], auttoi varmistamaan siepatun Tšiang Kai-šekin vapauttamisen ja neuvotteli uuden kuomintangin ja kommunistien välisen liiton perustamisen. Zhou vietti [[Kiinan-Japanin sota|Kiinan-Japanin sodan]] ajan kommunistipuolueen suurlähettiläänä Chiangin sodanajan hallituksessa [[Chongqing]]issa ja otti osaa [[Toinen maailmansota|toista maailmansotaa]] edeltäneisiin epäonnistuneisiin neuvotteluihin.<ref name=mmm />
Vuonna [[1949]], Kiinan kansantasavallan perustamisen aikaan, Zhousta tuli pää- ja ulkoministeri. Kysyttäessä [[Ranskan vallankumous|Ranskan vallankumouksen]] vaikutuksesta hän vastasi: "On vielä liian aikaista sanoa."{{selvennä|Onko kyse R:n vk:n vaikutuksesta KesäkuussaKiinan [[1953]]kommunisteihin? hän13.4.2014}} Kesäkuussa 1953hän laati viisi rauhanjulistusta. Hän johti kommunistisen Kiinan delegaatiota [[Geneven rauhanneuvottelut|Geneven rauhanneuvotteluissa]] ([[1954]]) ja [[Bandungin konferenssi]]ssa ([[1955]]). Vuonna [[1958]] hän luovutti ulkoministerin salkkunsa [[Chen Yi|Chen Yi'lle]] mutta pysyi pääministerinä. Zhou oli suosittu ja käytännöllinen valtionhoitaja ja säilyttikin virkansa [[Kulttuurivallankumous#Suuri_harppaus_.281958.26ndash.3B1960.29|Suuren harppauksen]] ([[1958]]) ja [[Kulttuurivallankumous|Kulttuurivallankumouksen]] ([[1966]]–[[1976]]) ajan. Hän ajoi "neljää modernisaatiota" kumotakseen aiheutetun vahingon.
Zhou oli suurimmaksi osaksi vastuussa suhteiden uudistamisesta länsimaihin [[1970-luku|1970-luvun]] alussa. Hän kutsui Yhdysvaltain presidentti [[Richard Nixon]]in Kiinan vierailulle helmikuussa 1972 ja allekirjoitti suhteiden normalisointiin tähtäävän sopimuksen.<ref name=mmm /> Saatuaan tietää sairastavansa syöpää hän alkoi siirtää monia vastuutehtäviään [[Deng Xiaoping]]ille. Hän joutui sairaalahoitoon vuonna 1974 ja kuoli 8. tammikuuta 1976 vain muutamia kuukausia ennen [[Mao Zedong|Maoa]]. Näin Kiina joutui vuoden 1976 aikana johtajiensa sukupolvenvaidokseen. Zhoun julkisuuskuva oli hänen loppuaikoinaan huomattavasti parempi kuin Maolla, sillä kansa oli jo 1970-luvulla kyllästynyt Maon kaaoottisena pidettyyn politiikkaan. Myös kansan spontaanit surunosoitukset Zhoun kuoltua olivat huomattavat siihen nähden, että maan virallinen johto pyrki vähättelemään tapahtunutta (suruaika säädettiin lyhyeksi, Mao ei osallistunut hautajaisiin). Kansan riveissä Zhouhun liitettiin kiinalaiseen tarustoon kuulunut hyvän pääministerin hahmo, jonka tehtävä oli hillitä mielivaltaista keisaria.<ref>Paltemaa & Vuori: "Kiinan Kansantasavallan Historia", s. 238, Gaudeamus 2014</ref>
