|
Sloveenit, kroaatit ja serbit yhdistyivät yhdeksi kuningaskunnaksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mukaan tuli myös muita kansoja, mm [[Kosovo]]n albaanit. Maailmansotien välisessä ensimmäisessä Jugoslaviassa kiihkeät serbi- ja kroaattipoliitikot kiistelivät, mikä johti ampumiseen parlamentissa vuonna 1928. Tämän takia kuningas kaappasi vallan.
Pääosin serbijohtoinen Jugoslavia hajosi Saksan hyökkäykseen vuonna 1941, ja maa jaettiin akselivaltojen kesken. Miehitys loi sisällissodan. Kroatian johtoon noussut fasistisen [[ustašaUstaša]]-järjestön johtaja [[Ante Pavelic]] surmautti kymmeniä tuhansia serbejä, mustalaisia ja juutalaisia keskitysleireillä<ref>Lautela 1992, s 157</ref>. Serbien [[cetnikit]] surmasivat kroaattisiviilejä ja [[partisaanit|partisaaneja]], ja pyrkivät luomaan karkotuksin suur-Serbiaa<ref>Lautela 1992, s 158 - 159, s 163</ref>. Niinpä Jugoslavian toisen maailmansodan aikaisessa sisällissodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin mitä miehittäjät tappoivat<ref>Lautela 1992, s 162</ref>. Mutta [[Jugoslavian partisaanit|kommunistien partisaanit]] voittivat sekavan sisällissodan, ja näin partisaanijohtaja [[Josip Broz Tito]] loi toisen Jugoslavian, joka oli kuudesta tasavallasta koostunut sosialistinen liittovaltio. Tito pyrki Neuvostoliiton ohjeiden mukaisesti luomaan kansoille tasa-arvoa, mutta ei maininnut Bihacin julistuksessaan muslimeja, unkarilaisia jaeikä albaaneja<ref>Lautela 1992, s 164</ref>. Hän loi omanlaisensa sosialismin ja, riiteli Neuvostoliiton kanssa, ja avasi maan rajat jo varhain länteen.
Eri kansojen [[nationalismi]] pulpahteli usein esille<ref>Djilas 1981, s 234</ref><ref>Valta 1980, s 69 </ref>, vaikka sitä koetettiin hillitä <ref>Valta 1980, s 58</ref> DiktaattorinDiktaattorina hallinnut melko taitava poliitikko Titokaan kyennyt ratkaisemaan maan monimutkaista kansallisuusongelmaa<ref>Djilas 1981, s 234-235</ref><ref>Valta 1980, s 9, s 11</ref>, joka pysyi pitkälti 50piilossa 1950-luvulla, mutta alkoi nousta 601960-luvun alussa näkyviin<ref name="LAU167">Lautela 1992, s 167</ref>. Vastakkain oli näkyvästi Kroatian serbivastaistainen separatismi<ref>Valta 1980, s 61</ref> ja Serbian [[Suur-Serbia|suurserbialaisuus]]<ref>Valta 1980, s 11, s 61</ref>. Serbien äärinationalismia tuki, joskaan ei suoraan kannattanut <ref>Lautela 1992, s 167</ref> vuoteen 1966 Jugoslavian kovaotteisen salaisen poliisin päällikön [[Alexander Rankovic]]<ref>Valta 1980, s 11</ref>. Rankovicilaiset vastustivat Slovenian ja Kroatian talouden vapauttamisaikeita<ref name="LAU167"/>. Kansojen kulttuuri, uskonto ja elintaso vaihteli<ref>Valta 1980, s 9</ref><ref>Lautela 1992, s 171</ref> alueelta toiselle luoden luonnostaan talouteen liittyviä kiistoja, joita lisäsivät muistot historian aikana kärsityistä vääryyksistä. Tito kukisti kovin ottein nationalistit, muun muassa [[Kroatian kevät|Kroatian kevään]] 1970-luvun alussa<ref>Valta 1980, s 60-64</ref>, samoin kuin Slovenian vastaavan liikkeen. Jälkikäteen on joissain yhteyksissä sanottu juuri Titon sosialistisen kansallistunteiden ja uskonnon kieltämiseen tähtäävän politiikan tukahduttaneen poliittisen ajattelun niin, että syntynyt paine purkautui myöhemmin voimakkaana kiihkokansallismielisyytenä<ref>[http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/jugoslavian_hajoaminen_teki_balkanista_nationalistisen_palapelin_94760.html#media=94749 Jugoslavian hajoaminen teki Balkanista nationalistisen palapelin] YLE Elävä arkitso</ref>. Toisaalta viranomaisten Titon aikana käyttämät erilaiset voima- ja pakkokeinot sulkivat myös myöhemmästä ajattelusta varsinkin Serbiassa pois ajatuksen rauhanomaisista ratkaisutavoista, varsinkin kun jo Titon aikana armeijan upseereissa oli eniten serbejä. Mutta yhtäYhtä hyvin Jugoslavian hajoamissota voidaan kuitenkin nähdä eri nationalismien törmäyksenä, joka olisi syntynyt ilman Titoa tai ilman Milosevicia.
Titon kuoltua 1980-luvulla, häntä alettiin arvostella varsinkin Serbiassa, koska Tito oli jakanut serbien alueita muihin osatasavaltoihin. Samaan aikaan maa ajautui talouskriisiin joka paheni koko 801980-luvun. Vuonna 1981 Serbia murskasi asevoimin Kosovon albaanien mellakat. Vuonna 1986 perinteinen serbinationalismi oli nousussa. Serbinationalisteja kiinnosti eniten Kosovon tyhjeneminen serbeistä poismuuton takia. He katsoivat Kosovon albaanien tekevän serbien kansanmurhaa ja "pyhän maan" joutuvan albaanien käsiin. Serbian kommunistipuolueen johtoon noussut [[Slobodan Milošević|Slobodan "Slobo" Milošević]] <ref>Lodenius 1996, s 16</ref>alkoi ajaa Kosovon serbien asiaa kiihkein puhein. Milošević yhdisti puheissaan populistista nationalismia, sosialismia ja serbien perinteistä ortodoksuskoa<ref>Lodenius 1996, s 18</ref>. Milošević puhdisti Serbian kommunistisen puolueen vastustajistaan ja, otti tiedotusvälineet käsiinsä, sekä loi joukkokokouksissa itselleen henkilökulttia, ja saikin melko laajan kannatuksen. Vuonna 1988 Sloveniassa oli käynnissä voimakas itsenäistymisliike, joka osin kumpusi maan keskieurooppalaisesta perinteestä ja yhteyksistä länteen. Kroatiassa nousi vanhoillinen kansallismielisyys vuonna 1989.
Nationalismilla ratsastanut Milošević murskasi 1980-luvun lopussa Vojvodinan ja Kosovon autonomian, ja liittoarmeija oli käytännössä serbien puolella. Serbijohtoista Jugoslaviaa ja/tai Suur-Serbiaa vaikka voimakeinoin ajanut Milošević pelotti kroaatit ja sloveenit itsenäistymään. Mutta Serbiassa oli vuonna 1990 oppositiossa Milosevicia radikaalimpia serbinationalisteja, jollaisia olivat Vuk Draskovic ja Vojislav Seselj. Osatasavaltojen valtapyrkimykset romahduttivat liittovaltion hallituksen arvovallan keväällä 1991, jolloin osatasavaltojen johtajat koettivat turhaan etsiä poliittista ratkaisua.
|
