'''Vetysidos''' on [[happi]]- (O), [[typpi]]- (N) tai [[fluori]]atomiin (F) liittyneen [[vety]]atomin (H) ja toisen happi-, typpi- tai fluoriatomin [[vapaa elektronipari|vapaan elektroniparin]] välinen elektrostaattinen vetovoima.<ref name="Smith">J.G. Smith, ''Organic Chemistry 2e'', McGraw-Hill, 2007, ISBN 978-0-07-304986-1, {{en}} </ref> Se on molekyylien välisistä vuorovaikutuksista vahvempi kuin [[van der Waalsin voima|van der Waals -vuorovaikutus]] ja [[dipoli-dipolisidos|dipoli-dipoli -vuorovaikutus]], mutta heikompi kuin [[ionisidos|ioni-ioni-vuorovaikutus]]. Vetysidokset ovat paljon heikompia kuin mitkään [[kovalenttinen sidos|kovalenttiset sidokset]].<ref name="Smith"/> Vetysidokset ovat tyypillisesti molekyylien välisiä (intermolekylaarisia), mutta voivat olla myös sisäisiä (intramolekylaarisia). Vetysidosta merkitään katkoviivalla.
Vetysidoksen vahvuus perustuu hyvin [[elektronegatiivisuus|elektronegatiivisen]] alkuaineen (O, N, F) kykyyn vetää elektroneja pois vetyatomilta ja siten tuottaa vetyatomille positiivinen osittaisvaraus. Positiivisesti varautuneen vedyn ja kyseiseen vetyatomiin muutoin sitoutumattoman alkuaineen vapaan elektroniparin välille syntyy edelleen elektrostaattinen vuorovaikutus eli vetysidos.
Yksinkertaisimpia aineita, joissa molekyylien välillä esiintyy vetysidoksia, ovat [[vesi]] (H<sub>2</sub>O), [[ammoniakki]] (NH<sub>3</sub>) ja [[vetyfluoridi]] (HF). Vetysidoksen vuoksi nämä aineet ovat kiinteinä tai nesteinä ollessaan assosioituneet useamman molekyylin muodostamiksi yhdistelmiksi. Tämän vuoksi niiden [[sulamispiste|sulamis-]] ja [[kiehumispiste]]et ovat paljon korkeammat kuin muiden vety-yhdisteiden, joissa vetysidoksia ei ole.<ref>{{kirjaviite | Tekijä = Matti Tiilikainen, Ilkka Virtamo | Nimeke = Kemia 1 | Sivu = 41-42 | Julkaisija = WSOY | Vuosi = 1978}}</ref>