Ero sivun ”Jussi Reinikainen” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Reinikaisen pakenimisen kuolemansellistä. Omille mailleen Suomen puolelle saapumisen. Ensikäden perimätietoa Hänen ainoan Tyttärensä kertoman mukaisesti kirjoitettuna. |
|||
Rivi 2:
[[Kuva:Hautakammio1.jpg|thumb|right|250px|Jussi Reinikaisen hautakammio [[Rautjärvi|Rautjärven]] Iivanansaaressa.]]
'''Erik Johan (Jussi) Reinikainen''' ([[25. marraskuuta]] [[1889]] [[Parikkala]] – [[29. heinäkuuta]] [[1969]] [[Simpele]]) oli suomalainen [[kalterijääkärit|kalterijääkäri]]. Hän toimi aluksi mm. myyjänä setänsä kauppaliikkeessä ja otti innokkaasti osaa vapaaseen harrastustoimintaan mm. Ryhti-nimisessä urheiluseurassa, jonka kautta hän joutui kosketuksiin jääkäriliikkeen kanssa. Jääkäri-Jussi liittyi myös [[preussi]]laiseen Jääkäripataljoona 27:ään, jonka mukana hän osallistui sotatoimiin [[Kuurinmaa]]lla.
Toimiessaan jääkärivärvärinä [[Viipuri]]n tienoilla hän joutui maaliskuussa 1916 kiinni ja hänet vietiin lopuksi [[Pietari (kaupunki)|Pietariin]] [[Špalernajan tutkintavankila|Špalernajan vankilaan]]. Siellä Reinikainen 77:n muun kalterijääkärin kanssa tuomittiin kuolemaan.
Venäjällä syttyi vallankumous jossa yhteydessä kansanrintaman miehet avasivat Reinikaisen vankisellin oven, Näin Äitini Isä pääsi pakenemaan 1918. Äitini Karin Puurtinen-Reinikainen kertoman mukaan Reinikainen palasi ryömien maatapitkin ja juoden maastosta vettä ,sekä syöden mitä maasta syötäväksi kelpaavaa löysi.
- Asettuen omille mailleen Suomen tuolloisen rajan Suomen puolelle.
Äitini joka Erik Johan Reinikainen Tytär Anni Puurtinen-Reinikainen liitosta syntynyt: kertoi edelleen minulle että Iso-Isäni olisi Kuolemansellissä
kokemistaan kauheuksista siinä määrin järkyttynyt ettei enää juurikaan pystynyt realistisesti asioistaan päättämään.
Äitini Karin Onerva Puurtinen -Reinikainen kertoi mm. että isänsä oli lahjoittanut valtaisan omaisuutensa Kadettiupseereille ja Suomen valtiolle.
-Äitini joka Reinikaisen ainoana RINTAPERILLISENÄ ei saanut mitään rahallista tai muutakaan perintöä. Tiedustellessani 1969 äidiltäni miksei Hän
puuttunut tuohon rintaperillisen perimisoikeuteen? Äitini Karin Onerva Puurtinen-Reinikainen-Luukkainen vastasi minulle hyvin lyhyesti:" Se oli Isän tahto".
-Vuosien saatossa olen itse miettinyt mikähän se Äidin Isän tahto oikeastaan oli,
ottaen huomioon Reinikaisen järkytykset ja mielentilan vankisellissä vietettyjen aikojen jälkeen. Sillä Äitini kertoman mukaan Reinikainen nukkuikin rynnäkkökivääri
käden ulottuvilla. Reinikainen oli maksanut omista rahoistaan itselleen sisäkön, joka hoiti Reinikaista ympärivuorokauden Reinikaisen kuolemaan saakka.
Palkaksi Reinikaisen omaisuudesta otettiin rahaa jolla ko. Sisäkkö/lähihoitaja (lle) hankittiin oma tontti ja tupa itä-suomesta 1969.
_Iso-Isäni muistoa kunnioittaen_
Jääkärivääpeli Reinikainen toimi jatkuvasti siviilissäkin maanpuolustustyössä mm. tukien Simpeleen reservinupseerien ja reservin aliupseerien toimintaa taloudellisesti. Hän lahjoitti mm. SimRu:lle maan Junkkarikämpän rakentamista varten ja tuki muutenkin rakennustyötä. Simpeleen molemmat reservikerhot kutsuivat hänet kunniajäsenekseen ja Etelä-Karjalan reserviläispiiri myönsi Reinikaiselle piirin ensimmäisen kultaisen ansiomitalin.
Rivi 17 ⟶ 39:
Kammion katolla on miekkaa pitelevää istuvaa leijonaa esittävä patsas; leijona katselee valppaasti itään. Eteläseinään on asennettu kookas metallinen risti haudan merkkinä. Kammion ovessa on lasitettu vartijan tarkastusreikä, josta kammioon voi nähdä sisälle. Ovea ei ole hautajaisten jälkeen enää avattu. Takaseinällä on kalteroitu ikkuna, josta niin ikään näkee sisälle kammioon. Tuhkauurnan mukana selliin asetettiin myös jääkäripatsas sekä Jussi Reinikaisen miekka ja kunniamerkit. Kalterijääkärin viimeistä matkaa oli seuraamassa noin 600-henkinen yleisöjoukko ja tätä ainutlaatuista tapahtumaa kuvattiin muun muassa valtakunnallisissa aikakausjulkaisuissa {{lähde}}.
Hautakammion rakentamisen tullessa ajankohtaiseksi suomalainen äärivasemmisto yritti estää rakennusluvan myöntämisen. Varmuuden vuoksi he anoivat tukea neuvostoliittolaisiltakin, mutta Moskovassa moiset vaateet – että Neuvostoliitto kieltäisi julkisesti tällaisen “äärifasistisen“ hankkeen - herättivät pelkkää ärtymystä. Hautakammion rakennuslupa makasi silti liiankin kauan paperipinoissa – itse asiassa se siirrettiin aina käsille tullessaan suurimman odottavien töiden pinon alimmaiseksi – kunnes lopulta koko tarina meni presidentti Kekkosen korviin, jolloin kaikesta rakennushankkeeseen kohdistuneesta haitanteosta tuli salamaloppu: moisesta typeryydestä perin pohjin suuttunut presidentti otti asian omakseen
Kaksi virkamiestä sai potkut ja porttikiellon valtionvirkoihin Reinikaisen paperien hautailun johdosta – Kekkonenhan ei koskaan sumeillut heiluttaa pyövelinkirvestä kun syytä oli. Myös SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen sai Kekkoselta samasta syystä kovasanaisen nuhdesaarnan: hän oli luvannut suojella kyseisiä virkamiehiä ylemmän tahon vihalta, jos käry olisi käynyt – mutta Kekkosen edessä hänkin oli täysin voimaton. Rakennuslupa tuli suunnilleen pikakirjeenä tämän jälkeen: Kekkosen vihanpitotapa oli hänen pääministeri- ja puhemiesajoiltaan liiankin hyvin tiedossa, joten hänen suututtamistaan vältettiin jo tuolloin kaikin keinoin {{lähde}}.
| |||