Ero sivun ”Vokaali” versioiden välillä

91 merkkiä lisätty ,  6 vuotta sitten
jäsentelyä; otsikko "Yleistä" → "Suomen vokaalit ja kansainvälinen tarkekirjoitus"
(johdannossa lienee turha viitata nasaalivokaaleihin; IPA:n merkintätapojen esittely siirretty "Yleistä"-osioon, eikä erillistä osiota suomen vokaalien ja kardinaalivokaalien suhteesta enää tarvittane; foneemisen ja foneettisen IPA-kuvailun erottelu)
(jäsentelyä; otsikko "Yleistä" → "Suomen vokaalit ja kansainvälinen tarkekirjoitus")
'''Vokaali''' eli '''ääntiö''' on [[Fonetiikka|foneettisen]] määritelmän mukaan [[äänne]], jota muodostettaessa [[ääntöväylä]] on avoin, niin että keuhkoista tuleva ilmavirta pääsee kulkemaan jatkuvasti ja esteettä [[suu]]n kautta ulos eikä ilmanpainetta keräänny [[Äänirako|ääniraon]] yläpuolelle. Sitä vastoin [[konsonantti]]a muodostettaessa jokin tai jotkin ääntöväylän osat supistetaan tai suljetaan. Vokaalin ''laatu'' eli ''kvaliteetti'' riippuu ensisijaisesti [[Kieli (anatomia)|kielen]] ja [[Huulet|huulten]] asennosta.
 
[[Äänneoppi|Äänneopillisesti]] tarkasteltuna vokaali on ''tavua muodostava'' (''syllabinen'' eli ''sonanttinen'') äänne, joka toimii [[tavu]]n ytimenä ja voi yksinäänkin muodostaa kokonaisen tavun, kun taas konsonantti (eli kerake) voi ääntyä ytimen edellä ja joissakin [[kieli]]ssä, kuten [[Suomen kieli|suomessa]], myös sen perässä. Epäsyllabista äännettä, jota muodostettaessa ääntöväylä on kuitenkin avoin, kutsutaan [[puolivokaali]]ksi. Suomen kielessä tavun ytimenä on aina vokaali, mutta joissakin muissa kielissä konsonanttikin voi toisinaan olla tavun ytimenä, kuten {{IPA|[n]}} [[Englannin kieli|englannin]] sanassa ''button'' {{IPA|[ˈbʌtn̩]}} sekä {{IPA|[r]}} [[Serbian kieli|serbian]] sanassa ''vrba'' {{IPA|[vr̩ba]}} tai [[Tšekin kieli|tšekin]] sanassa ''krk'' (’kurkku’ ruumiinosana). Se, millaiset äänteet äänneopillisessa mielessä voivat toimia vokaaleina äänneopillisessa mielessä, vaihtelee siis kielestä riippuen.<ref name="Savolainen 2001: 1.3.4"/>
 
Vokaalilla voidaan tarkoittaa myös [[kirjain]]ta, joka kirjoituksessa edustaa jotain tiettyä vokaaliäännettä. Se, millaista äännettä milläkin kirjaimella tarkkaan ottaen merkitään, on kuitenkin [[kieli]]kohtaista, ja yksittäistä äännettä voidaan merkitä kirjainyhdistelmälläkin.
 
== Suomen vokaalit ja kansainvälinen tarkekirjoitus ==
== Yleistä ==
 
Sana ''vokaali'' tulee [[latina]]n sanasta ''vōcālis'' ’puhuva’, sillä useimmissa kielissä [[sana]]t ja täten [[puhe]] eivät olisi mahdollisia ilman vokaaleja. Suomen kielen äänneopissa erotetaan kahdeksan vokaalia, joita voidaan tilanteesta riippuen merkitä suomen [[Oikeinkirjoitus|oikeinkirjoituksen]] mukaisilla [[Aakkoslaji|suur- ja pienaakkosilla]] tai foneettisella [[Tarkekirjoitus|tarkekirjoituksella]]. Tässä artikkelissa äänteitä merkitään [[Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto|kansainvälisen foneettisen kirjaimiston]] mukaisesti.
Kansainvälisen foneettisen kirjaimiston käytäntönä on, että kielestä riippumattomalla kuvailutasolla foneettiset merkinnät kirjoitetaan [[Hakasulkeet|hakasulkeisiin]]. Kielikohtaisella eli [[foneemi]]sella kuvailutasolla hakasulkeiden sijasta suositaan [[Vinoviiva|vinoviivoja]].
 
Tarkekirjoituksella voidaan merkitä myös sellaisia vokaaleja, jotka eivät kuulu suomen äännejärjestelmäänfoneemijärjestelmään. Monissa kielissä vokaaleja on viisi, ja niiden voi sanoa karkeasti vastaavan etuvokaaleja {{IPA|[i]}} ja {{IPA|[e]}} sekä takavokaaleja {{IPA|[u]}}, {{IPA|[o]}} ja {{IPA|[ɑ]}}. Melko yleisiä ovat myös etuvokaalit {{IPA|[y]}} ja {{IPA|[ø]}}. Sen sijaan etuvokaali {{IPA|[æ]}} on melko harvinainen. Esimerkiksi [[Ruotsin kieli|ruotsissa]] esiintyy myös {{IPA|[y]}}:n ja {{IPA|[u]}}:n välimuoto {{IPA|[ʉ]}} – ruotsin oikeinkirjoituksessa U/u – ja [[Viron kieli|virossa]] puolestaan {{IPA|[o]}}:n laveana ääntyvä vastine {{IPA|[ɤ]}} – viron oikeinkirjoituksessa Õ/õ.
On syytä huomata, että kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa suomen A/a-kirjaimen äännearvoa edustaa niin sanottu [[latinalainen alfa]] {{IPA|[ɑ]}}, kun taas foneettinen merkintä {{IPA|[a]}} varsinaisesti tarkoittaa äännettä, joka on hyvin lähellä {{IPA|[æ]}}:tä eli käytännössä vastaa lähinnä suomen Ä/ä-kirjainta. Kansainvälisessä tarkekirjoituksessa voi toisinaan esiintyä myös yläpuolisella pisteparilla eli [[treema]]lla varustettu {{IPA|[ä]}}, jonka tarkoittama [[lavea väljä keskivokaali]] on {{IPA|[a]}}:n ja {{IPA|[ɑ]}}:n välimuoto. Tilannetta sekoittaa entisestään se, että usein treema jää pois, jolloin {{IPA|[a]}} voikin merkitä keskivokaalia.
 
On syytä huomata, että kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa suomen A/a-kirjaimen äännearvoa edustaa niin sanottu [[latinalainen alfa]] {{IPA|[ɑ]}}, kun taas foneettinen merkintä  {{IPA|[a]}} varsinaisesti tarkoittaa äännettä, joka on hyvin lähellä {{IPA|[æ]}}:tä eli käytännössä vastaa lähinnä suomen Ä/ä-kirjainta. Kansainvälisessä tarkekirjoituksessa voi toisinaan esiintyä myös yläpuolisella pisteparilla eli [[treema]]lla varustettu {{IPA|[ä]}}, jonka tarkoittama [[lavea väljä keskivokaali]] on {{IPA|[a]}}:n ja {{IPA|[ɑ]}}:n välimuoto. Tilannetta sekoittaa entisestään se, että usein treema jää pois, jolloin {{IPA|[a]}} voikin merkitä keskivokaalia.
Tarkekirjoituksella voidaan merkitä myös sellaisia vokaaleja, jotka eivät kuulu suomen äännejärjestelmään. Monissa kielissä vokaaleja on viisi, ja niiden voi sanoa karkeasti vastaavan etuvokaaleja {{IPA|[i]}} ja {{IPA|[e]}} sekä takavokaaleja {{IPA|[u]}}, {{IPA|[o]}} ja {{IPA|[ɑ]}}. Melko yleisiä ovat myös etuvokaalit {{IPA|[y]}} ja {{IPA|[ø]}}. Sen sijaan etuvokaali {{IPA|[æ]}} on melko harvinainen. Esimerkiksi [[Ruotsin kieli|ruotsissa]] esiintyy myös {{IPA|[y]}}:n ja {{IPA|[u]}}:n välimuoto {{IPA|[ʉ]}} – ruotsin oikeinkirjoituksessa U/u – ja [[Viron kieli|virossa]] puolestaan {{IPA|[o]}}:n laveana ääntyvä vastine {{IPA|[ɤ]}} – viron oikeinkirjoituksessa Õ/õ.
 
== Laatu ja kardinaalivokaalit ==
Nämä perusominaisuudet ilmenevät kansainvälisen foneettisen kirjaimiston (IPA:n) vokaalikaaviosta. Vokaaleilla voi kuitenkin olla myös muita ominaisuuksia, kuten [[kitapurje]]en asento ([[nasaali]]us), [[Äänihuulet|äänihuulten]] värähtelyn laji ([[fonaatio]]) ja kielen tyven asento.
 
Kardinaalivokaalit, kuten {{IPA|[ɑi]}}, {{IPA|[iø]}} ja  {{IPA|[øɑ]}}, eivät suoraan vastaa minkään yksittäisen kielen vokaaliäänteitä. Tyypillisesti esimerkiksi suomen vokaalit ääntyvät hieman välisempinä ja keskisempinä kuin kardinaalivokaalit.<ref name="Suomi–Toivanen–Ylitalo 2008: 20–21"/> Foneettisesta näkökulmasta kaikkiKaikki puhutun kielen kuvaukset ovat enemmän tai vähemmän summittaisia, ja kardinaalivokaalien ensisijaisena tarkoituksena onkinon tarjota kiintopisteet, joihin eri kielten todelliset vokaaliäänteet voidaan suhteuttaa. TarvittaessaEsimerkiksi kuvaustasuomen vokaalit ääntyvät tyypillisesti hieman välisempinä ja keskisempinä kuin kardinaalivokaalit,<ref name="Suomi–Toivanen–Ylitalo 2008: 20–21"/> mikä voidaan täsmentäätarvittaessa osoittaa liittämällä kantamerkkeihin erityisiä [[Tarke|tarkkeillatarkkeita]], mutta. etenkinEtenkin foneemisella kuvailutasolla kuitenkin usein riittää, että viitataan lähimpään kardinaalivokaaliin (tai täydentävään kiintopisteeseen (esim. {{IPA|/æ/}}).
 
[[Sanapaino|Painollisen]] tavun selvästi artikuloitua vokaalia kutsutaan täysvokaaliksi.<ref name="Iivonen ym. 2000: täysvokaali"/> Pääpainottomissa tavuissa vokaalit voivat olla vajaaääntöisiä eli [[Vokaalireduktio|redusoituneita]], jolloin ne ääntyvät laadultaan epämääräistyneinä.<ref name="Iivonen ym. 2000: redusoitunut vokaali"/> Hyvin epämääräinen [[švaa]]-vokaali {{IPA|[ə]}} ääntyy keskellä suuonteloa ja on tavallaan kaikkien kardinaalivokaalien välimuoto.
| leveys2 =
| kuvateksti2 = Ensisijaiset takaiset kardinaali­­vokaalit
| otsikko = Kielen korkeuteen perustuva väljyys­vaihteluväljyysvaihtelu
}}
 
Vokaalin suppeus tai väljyys riippuu [[Kieli (anatomia)|kielen]] korkeudesta eli siitä, kuinka väljä ääntöväylä kielen ja [[Kitalaki|kitalaen]] väliin muodostuu.<ref name="Iivonen: vokaalit"/> Suppeat eli korkeat vokaalit, kuten {{IPA|[i]}} ja {{IPA|[u]}}, ääntyvät kieli lähellä kitalakea, kun taas väljät eli matalat vokaalit, kuten {{IPA|[a]}} ja {{IPA|[ɑ]}}, ääntyvät kieli etäällä kitalaesta. Suppeus tai väljyys näyttäisi olevan vokaalin perustavanlaatuisin ominaisuus, sillä kaikissa kielissä vokaaleja erotellaan niiden väljyysasteen perusteella ja joissakin kielissä väljyys on ainoa vokaaleja erottava ominaisuus.
 
Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee seitsemän väljyyden astetta, mutta tiettävästi yksikään kieli ei tee eroa niiden kaikkien välillä. Englannin kielessä voidaan havaita viisi tai jopa kuusi väljyyden astetta, mutta ei sellaista kolmenkaan vokaalin sarjaa, jossa väljyyden aste olisi ainoa äänteitäfoneemeja erottava ominaisuus.
 
Väljyysasteista neljä on määritelty kardinaali­vokaalien mukaisesti: asteikon ääripäät röntgenkuvien nojalla ja muut väljyysasteet tasaisin välimatkoin kuulohavainnon perusteella:<ref name="Iivonen ym. 2000: kardinaalivokaalit"/>
Suomen äänneopissa erotetaan kolme väljyysastetta:<ref name="Iivonen: vokaalit"/>
* suppeat vokaalit {{IPA|/i y u/}}
* välivokaalit {{IPA|/e ø o/}} tai täsmällisemmintarkemmin {{IPA|/e&#x31E; ø&#x31E; o&#x31E;/}}<ref name="Suomi–Toivanen–Ylitalo 2008: 20–21"/>
* väljät vokaalit {{IPA|/æ ɑ&#x31D;/}} – jotka oikeastaantarkkaan ottaen ovat vain lähes väljiä.<ref name="Suomi–Toivanen–Ylitalo 2008: 20–21"/>
 
Näistä {{IPA|/i/}}, {{IPA|/e/}} ja {{IPA|/æ/}} ovat sekä etisiä että laveita, joten suppeus tai väljyys on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti etiset ja pyöreät {{IPA|/y/}} ja {{IPA|/ø/}} samoin kuin takaiset ja pyöreät {{IPA|/u/}} ja {{IPA|/o/}} eroavat toisistaan vain siten, että toinen on suppea ja toinen välivokaali.
Etisyys tai takaisuus viittaa siihen, sijaitseeko kielen massa äännettäessä lähempänä suun etu- vai takaosaa. Etuvokaalit, kuten {{IPA|[i]}} ja {{IPA|[y]}}, ääntyvät kieli suun etuosassa, kun taas takavokaalit, kuten {{IPA|[u]}}, ääntyvät kieli taempana.<ref name="Iivonen: vokaalit"/>
 
Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee viisi takaisuuden astetta. Kaikki viisi astetta esiintyvät englannin kielessä, mutta tiettävästi missään kielessä ei ole sellaista viiden vokaalin sarjaa, jossa takaisuuden aste olisi ainoa äänteitäfoneemeja erottava ominaisuus. Yleiskaaviossa erotellaan tavallisesti kolme takaisuuden astetta:
 
* etuvokaali (palataalivokaali, etinen vokaali)
Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee erityiset kirjaimet myös kahdelle ''lähes etiselle'' ja yhdelle ''lähes takaiselle'' vokaalille.
 
Suomen äännejärjestelmässäfoneemijärjestelmässä on vain etu- ja takavokaaleja:<ref name="Iivonen: vokaalit"/>
* etuvokaalit {{IPA|/i y e ø æ/}}
* takavokaalit {{IPA|/u o ɑ/}}.
Laveus (illabiaalisuus) tai pyöreys (labiaalisuus) viittaa siihen, missä asennossa huulet ovat vokaalia äännettäessä. Takavokaalien pyöreys on yleensä sitä voimakkaampaa, mitä suppeampi vokaali on.
 
Suomen äännejärjestelmässäfoneemijärjestelmässä puolet vokaaleista on laveita ja puolet pyöreitä:
* laveat {{IPA|/i e æ ɑ/}}
* pyöreät {{IPA|/y ø u o/}}.
:''Pääartikkelit: [[Monoftongi]], [[Diftongi]], [[Triftongi]]
 
Jos vokaaliäänteen ominaisuudet eivät muutu vokaalin keston aikana, kyseessä on [[monoftongi]], jota voidaan luonnehtia yksinkertaiseksi<ref name="Iivonen: vokaalit"/> tai puhtaaksi vokaaliksi. Jos vokaali sen sijaan koostuu kahdesta ominaisuuksiltaan erilaisesta mutta samaan [[tavu]]un kuuluvasta vokaalielementistä, kyseessä on [[diftongi]] eli pariääntiö.<ref name="Iivonen ym. 2000 → diftongi"/> Äänneopillisesti diftongi hahmottuuon yhdeksioikeastaan foneemiksiyksi foneemi, jota äännettäessä vokaalin laatu muuttuu liukuen.<ref name="Loos ym. 2004 → diphtong"/> Kolmesta ominaisuuksiltaan erilaisesta mutta samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä koostuvaa äännettä kutsutaan [[triftongi]]ksi.
 
Tiettävästi kaikissa kielissä on monoftongeja ja useissa kielissä on diftongeja, mutta triftongit tai jopa kolmea useammasta vokaalielementistä koostuvat äännesarjat ovat melko harvinaisia. Suomen kielessä on monoftongien lisäksi lukuisia diftongeja (''ai'', ''ei'', ''oi'', ''ui'', ''yi'', ''äi'', ''öi'', ''au'', ''eu'', ''iu'', ''ou'', ''ey'', ''iy'', ''äy'', ''öy'', ''ie'', ''uo'' ja ''yö''), mutta triftongeja ei esiinny (paitsi ehkä [[Onomatopoeettinen|onomatopoeettisessa]] sanassa ''miau'').
 
Suomen oikeinkirjoituksessa diftongia merkitään kahden erilaisen vokaalikirjaimen yhdistelmällä (esim. ''tai'' {{IPA|/tɑi/}}), mutta jos kirjainten välissä on tavunraja ([[hiatus]]), kyseessä ei ole diftongi vaan vokaaliyhtymä (esim. ''tae'' {{IPA|/tɑ.e/}}). Diftongikin voi esiintyä vokaaliyhtymän osana yhdessä monoftongin tai toisen diftongin kanssa, ja tällöin peräkkäisiä vokaalikirjaimia on kolme tai neljä (esim. ''tauon'' {{IPA|/tɑu.on/}}, ''tauoissa'' {{IPA|/tɑu.ois.sɑ/}}). Diftongin ja vokaaliyhtymän ero ei aina ole yksioikoinen, sillä sama kirjainpari voi jossain tilanteessa edustaa diftongia ja toisessa vokaaliyhtymää (esim. ''au'' on diftongi sanassa ''kaula'' {{IPA|/kɑu.lɑ/}} mutta vokaaliyhtymä sanassa ''kulaus'' {{IPA|/ku.lɑ.us/}}).<ref name="Iivonen: diftongit"/> Samaan tapaan englannissa voi olla vaikea hahmottaa, onko jokin vokaalisarja triftongi vai vokaaliyhtymä (esim. huolitellulla [[Oxfordinenglanti|oxfordinenglannilla]] lausutussa sanassa ''fire'' {{IPA|/fɑɪə/}} esiintyy triftongi, mutta sanassa ''higher'' {{IPA|/hɑɪ.ə/}} on diftongista ja monoftongista koostuva vokaaliyhtymä).
 
== Vokaalikirjaimet ==
1 504

muokkausta