Ero sivun ”Metro-tytöt” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 24:
Aluksi kansanlauluja esittäneiden Metro-tyttöjen ura lähti nousuun pianisti ja kapellimestari [[Harry Bergström]]in kuultua heitä [[Töölön kisahalli|Helsingin messuhallissa]] pidetyssä konsertissa vuonna 1948. Bergström antoi myös nimen aluksi nimettömänä esiintyneelle triolle ja sävelsi yhtyeen ensimmäisen menestysiskelmän "Ethän minua unhoita". <ref> Pekka Gronow, Jukka Lindfors ja Jake Nyman: ''Suomi soi 1: Tanssilavoilta tangomarkkinoille'', s. 186. Helsinki: Tammi, 2004. </ref> Harry Bergströmin siirryttyä johtamaan vuonna 1950 perustettua [[Kipparikvartetti]]a Metro-tytöt puolestaan siirtyivät Fazerille, jossa [[Toivo Kärki]] ja [[Reino Helismaa]] – joiden yhteistyö oli juuri alkanut – ryhtyivät kirjoittamaan yhtyeelle uutta ohjelmistoa. Kärkeä miellytti yhtyeen perinteinen laulutapa ja erityisesti Tamara Hramovan slaavilaistyylinen äänenkäyttö.<ref> Lasse Erola: ''Olavi Virta ja hänen maailmansa'', s. 111. Helsinki: Ajatus Kirjat, 2005. </ref>
Yhtyeen tunnetuimpia esityksiä ovat muun muassa "Taikayö", "Äiti, sytytä lamppu" ja "Leskiäidin tyttäret" sekä käännösiskelmät "Vanha riimu" ja "Jussista saan miehen armaan". Metro-tytöt levyttivät lisäksi myös [[Olavi Virta|Olavi Virran]], [[Henry Theel]]in, [[Sulo Sala]]n, [[Matti Louhivuori|Matti Louhivuoren]], [[Eero Väre]]en ja [[Juha Eirto|Juha Eirron]] kanssa. Heidän säestäjänään toimi ensin [[Harry Bergström]]in yhtye, sitten [[Toivo Kärki|Toivo Kärjen]] ja [[Jorma Juselius|Jorma Juseliuksen]] yhtyeet. Vaikka Metro-tyttöjen ohjelmiston runkona olivat mollivoittoiset suomalaiset iskelmät, joista kuultaa suru vanhan maatalousvaltaisen elämänmenon vähittäisestä katoamisesta, heidän
Metro-tytöt lopettivat esiintymisensä vuonna [[1959]]. Heidän viimeinen levytyksensä oli "Pyynikki-valssi" vuodelta [[1960]]. Kukaan yhtyeen jäsenistä ei enää koskaan myöhemmin palannut esiintymislavoille. <ref> Gronow, Lindfors & Nyman, s. 187. </ref>
| |||