Ero sivun ”Asekätkentä” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Rivi 20:
Massiiviset tutkinnat johtivatkin Pohjoismaiden laajimpaan oikeudenkäyntiin kätkentään osallistuneita vastaan. Pidätyksiä tehtiin runsaasti ja [[Sörnäisten vankila]]an Helsingissä suljettuja korkeampia upseereita kutsuttiin leikillisesti nimellä "Sörnäisten yleisesikunta".<ref>Nimitystä käytti mm. A.H. Virkkunen vuonna 1976 julkaistun kirjansa nimenä.</ref> Korkein vangittu upseeri oli päämajoitusmestari kenraaliluutnantti [[A. F. Airo]], joka [[laillisuusperiaate|laillisuusperiaatteen]] ja silloin voimassa olleen [[Suomen rikoslaki|rikoslain]] voimaanpanoasetuksen vastaisesti oli pidätettynä kaksi vuotta kahdeksan kuukautta ilman tuomiota. <ref>Lukkari 2005,1105-1106</ref> Suomalainen äärivasemmisto pyrki osoittamaan jutun pääsyylliseksi nimenomaan Airon ja piti asekätkentää ”suomalaisten upseerien johtamana salaliittona, johon maan taantumuspiirit olivat yhtyneet”. <ref> Lukkari 1984, s. 268. </ref> Tosiasiassa Airolla ei olisi ollut mahdollisuuksiakaan johtaa tai edes valvoa kätkentäoperaatiota, koska silloin vielä käynnissä ollut [[Lapin sota]] ja lukuisat valvontakomission antamat tehtävät veivät hänen kaiken aikansa. <ref> Lukkari 1984, s. 28. </ref> Asekätkentään paikallistasolla osallistuneet pidätetyiksi joutuneet ”maakunnan miehet” istuivat enimmäkseen lähimmissä lääninvankiloissa tai paikallisten poliisilaitosten selleissä. <ref> Lukkari 1984, 255. </ref> Mannerheimristin ritari lentomestari [[Urho Sakari Lehtovaara]] oli viimeisimpiä pidätettyjä asekätkentään liittyen. Lehtovaara menehtyi nykytiedon mukaisesti Valpon kuulustelujen ja pidätyksen aikana oman käden kautta kuulustelijansa virka-aseen aiheuttamaan ampumahaavaan. Hänet haettiin [[Salo]]on haudattavaksi ilmoitetun menehtymispäivämäärän 15. tammikuuta 1949 jälkeen.
Asekätkennän tutkintaa hidasti – paitsi jutun valtaviksi paisuneet mittasuhteet ja monien tutkijoiden taitamattomuus – ennen kaikkea se, ettei ollut olemassa lakia, jonka nojalla olisi voitu nostaa syytteet jutun vuoksi pidätettyjä henkilöitä vastaan. Asekätkijöistä laadittiin [[taannehtiva laki]] samaan tapaan kuin [[sotasyyllisyysoikeudenkäynti|sotasyyllisistäkin]]. [[Pekkalan hallitus]] antoi vasta elokuussa 1946 eduskunnalle esityksen "laiksi aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa" ja eduskunta hyväksyi lain tammikuussa 1947 äänin 118–68. [[Kokoomus]] äänesti ainoana puolueena lakiesityksen hyväksymistä vastaan.
Jutussa suurimman huomion saaneen, niin kutsutun päämajan haaran oikeuskäsittely alkoi 28. maaliskuuta 1947 Helsingin [[Kaivopuisto]]ssa kenraali [[Rudolf Walden]]in perikunnan omistamassa [[Marmoripalatsi]]ssa, jonka perikunta oli vuokrannut valtiolle. Oikeuden puheenjohtajana toimi hovioikeuden asessori, myöhempi oikeusministeri [[Arvo Helminen]] sekä oikeuskanslerin määrääminä syyttäjinä poliisiylitarkastaja [[Eino Nikupaavola]] ja hallitussihteeri [[Urho Kiukas]].<ref> Lukkari 1984, s. 265–266. </ref> Oikeus ehti pitää sata istuntoa ennen kuin päämajan haaran juttu oli valmis päätettäväksi 9. huhtikuuta 1948. Muiden muassa kenraaliluutnantti A. F. Airoa ja kenraaliluutnantti [[Einar Mäkinen|Einar Mäkistä]] vastaan nostetut syytteet hylättiin, kun taas eversti Valo Nihtilä ja everstiluutnantti Usko Haahti tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen ja määrättiin erotettaviksi puolustusvoimien palveluksesta. <ref> Lukkari 1984, s. 270. </ref> ”Maakunnan miesten” osalta oikeudenkäynnit pidettiin suojeluskuntapiireittäin ja viimeiset niistä saatiin päätökseen kesäkuussa 1949. <ref> Lukkari 1984, s. 272. </ref> Asekätkennän oikeuskäsittely päättyi lopullisesti vasta 15. maaliskuuta 1950, jolloin [[Korkein oikeus]] antoi päätöksensä; asekätkennän paljastumisesta oli tuolloin kulunut jo lähes viisi vuotta. KKO kovensi [[sotaylioikeus|sotaylioikeuden]] antamia tuomioita peräti 698 henkilön osalta. <ref> Lukkari 1984, 275. </ref>
| |||