Ero sivun ”Bobby Bland” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
pEi muokkausyhteenvetoa |
pEi muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 25:
Bland syntyi Rosemarkissa [[Tennessee]]ssä, josta hän muutti vuonna 1947 Memphisiin. Hän lauloi nuoruudessaan gospelia, mutta siirtyi 40-luvun lopulla maallisen musiikin puolelle ja esiintyi yhdessä mm. [[Johnny Ace]]n, [[B.B. King]]in, [[Rosco Gordon]]in ja [[Junior Parker]]in kanssa löyhässä Beale Streeters -nimellä tunnetussa kokoonpanossa.
Blandin varhaisimmat Sam Phillipsin [[Sun Records|Sun]]-studiolla äänitetyt levyt ilmestyivät vuosina 1951-52 [[Chess Records|Chess]]- ja [[Modern Records|Modern]]-levymerkeillä. Vuonna 1952 hänet kiinnitettiin [[Duke Records]]ille, joka julkaisi hänen levytyksensä seuraavien 20 vuoden ajan. Blandin oma tyyli kehittyi vähitellen 50-luvun kuluessa, hänen laulutyylinsä muuttui selkeämmin gospel-vaikutteiseksi, ja myös hänen levyjensä taustat kehittyivät 1950-luvun loppua kohden yhä sofistikoituneemmiksi. Torvisovitusten merkitys korostui, ja välillä levyillä kuultiin myös tyttökuoroja ja viuluja. Orkesterinjohtaja [[Joe Scott]]illa oli Blandin soundin kehittämisessä suuri rooli, ja etenkin varhaisvuosina hänen säestäjinään kuultiin myös useita maineikkaita kitaristeja. [[Pat Hare]] esiintyi hänen läpimurtohitillään ”Farther Up The Road” vuonna 1957. [[Clarence Holliman]] oli kitaristina useilla hänen 1950-luvun kappaleillaan, joita olivat muun muassa ”Loan A Helping Hand”, ”I Smell Trouble”, ”Don’t Want No Woman” ja ”Teach Me (How To Love You)”. 1960-luvulla [[Wayne Bennett]] säesti Blandia muun muassa hittilevyillä ”Turn On Your Love Light” (1961) "Stormy Monday Blues" (1962) ja ”Yield Not To Temptation” (1962).
Blandin suosion huippukausi ajoittui vuosiin 1957-1966, jolloin hän oli yksi suosituimmista rhythm & blues -artisteista USA:n mustan väestön keskuudessa, ja hänellä oli myös runsaasti jäljittelijöitä. Hänen suosituimpia kappaleitaan olivat edellämainittujen lisäksi mm. "I'll Take Care of You" (1959), "Cry Cry Cry" (1960), "I Pity the Fool" (1961)", "Don't Cry No More" (1961), "That's the Way Love Is" (1963), "Call On Me" (1963), "Share Your Love With Me" (1964), "Ain't Nothing You Can Do" (1964), "Ain't Doin' Too Bad" (1964) ja "These Hands (Small But Mighty)" (1965). Kaikkiaan hänellä oli urallaan 37 Billboardin pop-singlelistalla sadan suosituimman joukkoon yltänyttä kappaletta ja 63 listanoteerausta vastaavalla r&b-listalla. Monilla hänen menestyslevyillään oli merkitty tekijäksi Deadric Malone, joka oli Duke-levy-yhtiön omistajan [[Don Robey]]n käyttämä salanimi: todellisuudessa kappaleet oli ostettu kertakorvausta vastaan useilta eri säveltäjiltä.
Rivi 33:
Blandin suosio kääntyi laskuun 1960-luvun lopulla, vaikka monet hänen levynsä ylsivät yhä listoille. Hänellä oli tähän aikaan ongelmia alkoholin kanssa, ja Joe Scottin poistuminen taustajoukoista vaikutti myös levytysten laatuun. Duken tultua myydyksi [[ABC Records]]ille vuonna 1973 Bland teki kuitenkin comebackin Los Angelesissa äänitetyillä albumeilla "His California Album" (1973) ja "Dreamer" (1974), joilta irrotettuihin singlehitteihin kuuluivat mm. "This Time I'm Gone For Good" ja "[[Ain't No Love In the Heart of the City]]". Myös yhdessä B.B.Kingin kanssa levytetyt live-albumit menestyivät hyvin.
Bland jatkoi levytysuraansa 1980- ja 1990-luvuilla, mutta [[Malaco Records||Malaco]]-levy-
Bland valittiin vuonna 1992 [[Rock and Roll Hall of Fame]]en, ja vuonna 1997 hän sai [[Grammy-palkinto|Grammyn]] elinikäisistä saavutuksistaan musiikin alalla.
| |||