Chambord vietti lapsuutensa pääosin Itävallassa. Hänen kasvatuksestaan huolehti [[Ange Hyacinthe Maxence de Damas|paroni Damas]] ja hän sai neuvonantajikseen maanpaossa asuneita jyrkkiä legitimistejä. Hänet kasvatettiin uskomaan itsevaltiuteen ja [[ultramontanismi]]in. Chambord mursi jalkansa pudottuaan vuonna 1841 hevosen selästä ja ontui sen jälkeen loppuikänsä. Aikuistuttuaan hän matkusteli runsaasti Euroopassa, tapasi ranskalaisia legitimistejä ja ilmoitti pitävänsä itseään ainoana Ranskan kruunuun oikeutettuna.<ref name="NFB" /> Hän ei kuitenkaan tavoitellut valtaanpääsyä Ranskassa kovinkaan aktiivisesti [[heinäkuun monarkia]]n (1830–1848), [[Ranskan toinen tasavalta|toisen tasavallan]] (1848–1852) eikä [[Ranskan toinen keisarikunta|toisen keisarikunnan]] (1852–1870) aikana.<ref name="brit" /> [[Helmikuun vallankumous (Ranska)|Helmikuun vallankumouksen]] jälkeen vuonna 1848 hän ei vastakkaisista odotuksista huolimatta pyrkinyt Ranskaan, vaan päätti vain odottaa kärsivällisesti että ranskalaiset kutsuisivat hänet takaisin valtaan, mitä ei kuitenkaan tapahtunut.<ref name="NFB" />
[[Napoleon III|Napoleon III:n]] kukistuttua Chambord lopulta ilmoitti halukkuudestaan palata valtaistuimelle 9. lokakuuatlokakuuta 1870 antamassaan julistuksessa. [[Rojalistit|Rojalistien]] saatua enemmistön [[Ranskan kolmas tasavalta|kolmannen tasavallan]] ensimmäisissä parlamenttivaaleissa monarkian palauttaminen vaikutti mahdolliselta. Chambord palasi Ranskaan ja asettui omistamaansa Chambordin linnaan. Ongelmaksi muodostui kreivin vanhoillisuus ja jyrkän kielteinen suhtautuminen aiempien vallankumousten perintöön, minkä hän teki julkisesti tiettäväksi.<ref name="brit" /><ref name="NFB" /> Ranskalaisille antamassaan toisessa julistuksessa hän asetti mahdollisen kuninkuutensa ehdoksi muun muassa [[Ranskan lippu|trikolorilipusta]] luopumisen ja palaamisen Bourbonien valkoiseen lippuun. Tämä jyrkän legitimistinen linja vieroitti muut rojalistiryhmät, ennen kaikkea [[orleanistit]], joiden tuki olisi ollut välttämätön. Mahdollisuus Chambordille vaikutti kuitenkin vielä aukenevan, kun [[Orléans (suku)|Orléans-suvun]] päämies, Pariisin kreivi [[Philippe d’Orléans]] 5. elokuuta 1873 julkisesti tunnusti hänet lailliseksi kruununtavoittelijaksi. Syksyn 1873 edetessä odotettiin jo oikeiston nostavan Chambordin tavalla tai toisella valtaan, mutta 27. lokakuuta hän julkaisi avoimen kirjeen, jossa ilmoitti kieltäytyvänsä sitoutumasta mihinkään ehtoihin kuninkuudelleen tai antamasta takeita kansalaisvapauksien säilyttämisestä. Tämä vei häneltä uudelleen ratkaisevan kannatuksen.<ref name="NFB" /> Jopa rojalistinen presidentti, marsalkka [[Patrice de Mac-Mahon]] veti tämän jälkeen tukensa pois.<ref name="brit" />
EhdotusEsitys Bourbon-monarkian palauttamisesta hävisi Ranskan kansalliskokouksen äänestyksessä kesäkuussa 1874 äänin 279–79 ja seuraavassa tammikuussa tasavaltalainen valtiosääntö hyväksyttiin yhden äänen enemmistöllä. Tämän jälkeen Chambordin kuninkuus muuttui epätodennäköiseksi ja hän eli loppuikänsä vapaaehtoisessa maanpaossa.<ref name="brit" /> Koska hänellä ei ollut lapsia, kruununtavoittelijan asema siirtyi hänen kuoltuaan vuonna 1883 Philippe d’Orleansille.<ref name="NFB" /> Pariisin kreivi olikin mielipiteiltään vapaamielisempi ja joustavampi, mutta tässä vaiheessa tasavallan kannatus oli kuitenkin jo ehtinyt vakiintua Ranskassa.
