Ero sivun ”Pavut” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Lähteiden lisääminen |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 21:
Eurooppaan amerikkalaisia papuja tuotiin jo [[1500-luku|1500-luvulla]]. Suomeen niitä tuotiin hiukan myöhemmin, [[1600-luku|1600-luvulla]], puna- tai valkoteriöinen [[tarhapapu]] (''Phaseolus vulgaris''), jolla on sileä vihreä, keltainen tai violetti, 8–16 cm pitkä [[palko]]. Sen viljelysmuotoja ovat muun muassa pensasmaisesti kasvava [[pensaspapu]] ja salkomainen [[salkopapu]], joista kummastakin on olemassa useita [[lajike|lajikkeita]]. Pyöreäpalkoisista tarhapavuista käytetään nimeä [[taitepapu]] ja litteäpalkoisista [[leikkopapu]]. Pavut ovat yleensä pensaspapujen siemeniä, niitä on valkoisia, punaisia ja ruskeita. Punakukkainen, 3–4 metriä korkea [[ruusupapu]] on Suomessa yleinen koristekasvi, jonka pavut ovat myös syötäviä.
Suomen Elintarviketurvakeskuksen mukaan useimmat ruoanlaitossa käytettävistä hernekasvien siemenistä sisältävät huonostisulavia ja jopa [[myrkyllisyys|myrkyllisiä]] [[lektiini|lektiinejä]] ja muita vahingollisia proteiineja. Jotta ne saataisiin tehottomaksi, pavut tulisi liottaa ja keittää ohjeiden mukaan. Vähäisempi käsittely voi johtaa ruoansulatusongelmiin ja jopa [[ruokamyrkytys|ruokamyrkytykseen]].<ref>{{Verkkoviite |Osoite=http://www.evira.fi/portal/fi/elintarvikkeet/tietoa_elintarvikkeista/elintarvikevaarat/elintarvikkeiden_luontaiset_myrkyt/papujen_lektiini/ |Nimeke=Papujen lektiini |Julkaisija=Evira |Ajankohta=03.11.2010}}</ref> Suomessa perinteisesti käytetyt [[herne]]et ja vihreät (tuoreet) pavut ovat kuitenkin turvallisia, samoin [[linssi]]<ref>Arne Rousi: Auringonkukasta viiniköynnökseen, ravintokasvit ihmisen palveluksessa, s. 123-125. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21295-4.</ref><ref>Hiitonen-Poijärvi: Retkeilykasvio</ref>. Kuivattuna näidenkin keittoaikaa voidaan tosin liottamalla lyhentää.
== Pavut arkikielessä ==
| |||