Ero sivun ”Monte Cassinon taistelu” versioiden välillä

[arvioimaton versio][katsottu versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Coen (keskustelu | muokkaukset)
Ei muokkausyhteenvetoa
Rivi 22:
}}
 
'''Monte Cassinon taistelu''' oli osa [[toinen maailmansota|toista maailmansotaa]]. Sitä kutsutaan lyhyemmin '''Cassinon taisteluksi'''. Neljä kuukautta kestäneessä taistelussa Yhdysvaltain, IsoIson-Britannian ja Puolan johtamat liittoutuneet valtasivat [[Monte Cassino]]n saksalaisten [[Gustav-linja]]lla.
 
== Taustaa ==
Rivi 42:
 
[[Tiedosto:Cassino1944FirstPlan.svg|thumb|Hyökkäyssuunnitelma]]
5. armeija saavutti kovia taisteluita käytyään [[Gustav-linja]]n vasta 15. tammikuuta käytettyään viimeiseen kymmeneen kilometriin kuusi viikkoa. Kuuden viikon aikana joukot läpäisivät [[Bernhardt-linja]]n, mikä aiheutti liittoutuneille 1600016 000 miehen tappiot. Etenemisen hitauden aiheuttaman viivästymisen vuoksi joukoille ei jäänyt riittävästi aikaa valmistautua suunniteltuun hyökkäykseen, mitä olisi tarvittu niiden käytyä [[Napoli]]sta lähdettyään kolme kuukautta yhtäjaksoisia taisteluita. Kuitenkin liittoutuneiden ylijohdon oli tehtävä maihinnousu Anzioon tammikuun lopulla maihinnousukaluston siirtyessä helmikuussa muualle, joten hyökkäys Gustav-linjalle piti aloittaa suunnitellusti kolme vuorokautta ennen maihinnousua.
 
Liittoutuneet aloittivat 17. tammikuuta hyökkäyksen, kun brittiläinen X armeijakunta ylitti Gariglianon aiheuttaen [[Saksan XVI panssariarmeijakunta|Saksan XVI panssariarmeijakunnan]] komentajalle ja Gustav-linjan kaakkoisosan puolustuksesta vastaavalle kenraali von Sengerille ongelmia. [[Saksan 94. jalkaväkidivisioona]]n puolustus joutui koville pakottaen Sengerin pyytämään apua, jolloin Kesselring lähetti Roomasta 29. ja 90. panssarikrenatööridivisioonat täydennyksinä alueelle. Kaksi vuorokautta myöhemmin brittiläinen 46. divisioona aloitti hyökkäyksen oikealla sivustalla.
 
Brittijoukoilla ei ollut reservejä eikä Clarkin tekemää suunnitelmaa muutettu, joten Roomasta lähetettyjen täydennysten saavuttua 21. tammikuuta saksalaiset kykenivät vakauttamaan puolustuksensa. Liittoutuneet saavuttivat kuitenkin hyökkäyksellä tavoitteensa saksalaisten reservien siirroista. Hyökkäyksessä X armeijakunta menetti 40004 000 miestä.
 
Yhdysvaltain 36. divisioona aloitti etenemisen 20. tammikuuta. Divisioonalla ei ollut ollut riittävästi aikaa valmistautua, jolloin joenpenkan miinoitukset oli raivaamatta sekä ylimenon tiedustelu ja harjoittelu tekemättä. Vaikka 143. rykmentin pataljoona ylitti San Angelon eteläpuolella Rapidon ja kaksi komppaniaa 141. rykmentistä pohjoispuolella, sillanpäät olivat eristettyinä pääosan ajasta. Sillanpäissä olleet joukot olivat täysin kenraali Eberhard Rodtin komentaman 15. panssarikrenatööridivisioonan hallinnassa jäätyään ilman omien panssarijoukkojen tukea. Eteläpuolen sillanpään joukot vetäytyivät seuraavana päivänä, jolloin II armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Geoffrey Keyes määräsi 36. divisioonan komentajan kenraalimajuri Fred Walkerin uusimaan hyökkäyksen.
 
Kaksi rykmenttiä aloitti hyökkäyksen hyvin kaivautuneita saksalaisia vastaan. 143. rykmentti sai jälleen kaksi pataljoonaa yli joen, mutta ilman panssarivoimien tukea ne tuhoutuivat jouduttuaan voimakkaaseen tuleen. 141. rykmentti ylitti myös kahdella pataljoonallaan joen ja etenivät lähes kilometrin. Ilman panssaritukea joukot kuitenkin tuhoutuivat 22. tammikuuta mennessä ja ainoastaan 40 miestä palasi liittoutuneiden asemiin. Kaksi vuorokautta kestäneessä hyökkäyksessä 36. divisioona menetti kaikkiaan 21002 100 miestä.
 
Kenraalimajuri Charles W. Ryderin 34. jalkaväkidivisioona aloitti Cassinon pohjoispuolella hyökkäyksen tulvan alle jääneen Rapidon laakson halki 24. tammikuuta. Joukkojen tehtävänä oli laakson ylitettyään nousta vuorille, jonka jälkeen niiden tuli kääntyä vasemmalle edeten edelleen kohti Monte Cassinoa. Divisioonan oikealla sivustalla etenivät Ranskan siirtomaajoukot. Hyökkäävien joukkojen eteneminen oli tulvan vuoksi hidasta ja paikoin mahdotonta. Panssarijoukot kykenivät etenemään ainoastaan valmisteltuja uria pitkin. Joukoilta vei kahdeksan vuorokautta ylittää tulviva tasanko ja työntää samalla tieltään rinteeseen kaivautunut kenraali Franckin komentama 44. jalkaväkidivisioona.
 
Oikealla sivustalla edenneet marokkolais-ranskalaiset joukot menestyivät aluksi taistellessaan aluetta puolustavaa kenraali Julius Ringelin komentamaa 5. vuoristodivisioonaa vastaan. Etenijät saivat vallattua jalansijan Monte Cifalcon alarinteeltä ja Monte Cifalcon kiertänyt 3. Algerialainen divisioona valtasi Monte Belvederen ja Colle Abaten. Ranskalaisia komentava kenraali Juin ehdotti Cassinon kiertämistä ja alueella olevien saksalaisjoukkojen piirittämistä pyytäen reservien toimittamista hyökkäyksen tueksi. Pyyntö kuitenkin torjuttiin ja alueella reservinä ollut 36. divisioonan rykmentti siirrettiin tukemaan 34. divisioonan hyökkäystä. Ranskalaisjoukot kaivautuivat 31. tammikuuta keskeyttäen hyökkäyksensä edelleen saksalaisten hallussa olleelle Monte Cifalcolle, josta oli hyvät näkymät alueella olleisiin liittoutuneiden asemiin. Kaksi marokkolaisdivisioonaa oli kärsinyt taisteluissa 25002 500 miehen tappiot.
 
Yhdysvaltain 34. divisioona vahvennettuna 142. rykmentillä sai tehtäväkseen hyökätä etelään pitkin kukkulajonoa kohti luostarikukkulaa, jonka jälkeen joukkojen tuli jatkaa Gustav-linjan selustaan Lirinlaaksoon. Tehtävä oli vaativa kallioisen ja rikkonaisen maaston vuoksi. Poteroiden kaivaminen oli mahdotonta ja yläpuolella olevista asemista voitiin hallita tulella alarinteitä. Saksalaisilla oli ollut kolme kuukautta aikaa linnoittaa alue ja valmistella puolustustaan miinoituksin ja estein.
Rivi 60:
Helmikuun alkuun mennessä joukot olivat vallanneet San Onofrion lähistöltä reilun kilometrin päästä luostarista. Pataljoona saavutti 7. helmikuuta luostarin alapuolisen kukkulan (piste 445), josta oli matkaa alle puolikilometriä. Eteneminen kuitenkin pysähtyi saksalaisten konekiväärituleen. Kovista taisteluista huolimatta divisioona ei kyennyt saavuttamaan tavoitettaan 2. laskuvarjodivisioonan III pataljoonan puolustamaa kukkulaa 593, joka hallitsi luostariharjannetta.
 
Yhdysvaltalaisjoukot vetäytyivät 11. helmikuuta viimeisen kolme vuorokautta kestäneen yrityksen epäonnistuttua. Kaksi ja puoliviikkoa kestäneiden kiivaiden taisteluiden päätyttyä Yhdysvaltain II armeijakunta oli kulutettu loppuun. 34. divisioona oli kärsinyt 22002 200 miehen tappiot eli lähes 80 prosenttia taisteluvahvuudestaan. Vetäytyvien yhdysvaltalaisjoukkojen tilalle siirtyi kenraaliluutnantti Bernard Freybergin komentama brittiläisen 8. armeijan Uuden-Seelannin armeijakunta.
 
===Toinen hyökkäys===
Rivi 80:
Freyberg siirsi 20. maaliskuuta osia 78. divisioonasta taistelualueelle. Joukoilla mahdollistettiin aluksi kaupungissa suurempi joukkojen määrä, jotta saksalaisten tarkka-ampujien siirrot jo liittoutuneiden hallussa oleville alueille estettiin. Lisäksi uusilla joukoilla täydennettiin linnavuorella olevia joukkoja, jotta saatiin suljettua saksalaisten huoltoreitti kaupunkia puolustaville joukoille. Taistelut jatkuivat kiivaina seuraavan päivän ja huoltoreittiä ei saatu kokonaan tukituksi ja kaupunkia jouduttiin valtaamaan talo talolta.
 
Freyberg keskeytti 23. maaliskuuta hyökkäyksen kiivaiden taisteluiden väsytettyä uusiseelantilaiset ja intialaiset. Kolme seuraavaa päivää käytettiin rintaman vakiinnuttamiseen. Saarroksiin joutuneet joukot vetäytyivät liittoutuneiden asemiin. Kaupungista taistelleet uusiseelantilaiset korvattiin brittiläisellä 1. kaartinprikaatilla ja intialaiset brittiläisellä 78. divisioonalla. Uuden-Seelannin armeijakunnan esikunta hajotettiin 26. maaliskuuta ja se korvattiin brittiläisellä XIII armeijakunnalla. Intian 4. divisioona menetti rintamalla olo aikanaan 30003 000 miestä ja Uuden-Seelannin divisioona 1600 miestä.
 
===Neljäs ja ratkaiseva hyökkäys===