Ero sivun ”Wounded Kneen verilöyly” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
kh; |
Kuvan lisäys, kirjalähde ja pikku fiilausta. |
||
Rivi 25:
==Taustat==
===Maa-alueiden pilkkominen===
Pienempiin reservaatteihin siirretyt intiaanit saivat maapalan, jolla heidän piti kasvattaa karjaa tai harjoittaa maanviljelyä. Siouxien piti myös lähettää lapsensa englanninkielisiin kouluihin, ja alkuperäiskansojen kielten puhuminen oli kielletty. Näillä toimenpiteillä yritettiin lopettaa siouxien vaelteleva elämäntapa ja saada heidät omaksumaan siirtolaisten elämäntyyli. Siirtymävaiheen aikana [[Bureau of Indian Affairs]] oli vastuussa siouxien ruokahuollosta, mutta se ei kyennyt hoitamaan tehtäväänsä. Kun lisäksi maa ei kelvannut viljelyyn ja [[biisoni|biisonien]] määrä oli vähentynyt, seurauksena oli nälänhätä. Vuosina 1889–1890 lakotojen keskuudeteen levisi [[tuhkarokko]]a ja muita intiaaneille tappavia tauteja.
Rivi 34:
Wovokan henkitanssin ympärille kehittyi lyhytaikainen uskonnollinen liike. Se olisi saattanut menettää suosionsa nopeasti, ellei hyvin [[Kuivuuskausi|kuiva kesä ]] 1890 olisi aiheuttanut katoa, jota seurasi nälkä. Jopa valkoiset maanviljelijät hylkäsivät tilansa keskikesän kuivuuden takia. Intiaaneille muuttaminen oli vaikeampaa, koska valkoiset olivat supistaneet heille antamiaan avustuksia. Monien intiaanikylien johtomiehet pyysivät apua Yhdysvalloilta. Kongressi ei suoraan torjunut pyyntöjä, mutta lupasi tukea vasta joulukuussa, ja silloin oli liian myöhäistä. Se herätti lakotoissa vastustusta valkoisia kohtaan ja lisäsi voimakkaasti henkitanssin suosiota.<ref name="Andersson 2009 28">Andersson 2009. s. 281</ref>
Kesällä 1890 lakotat siirtyivät yhä enemmän majoistaan tanssileireihin, joissa vastoin Wowokan ohjeita tanssittiin jatkuvasti.
[[Tiedosto:Big Foot's band of Miniconjou Sioux in costume at a dance.gif|thumb|250px|Ison Jalan minneconjou-lakotoja elokuussa 1890.]]
Aseistautuneet [[oglala]]-siouxit estivät 22. elokuuta intiaanipoliiseja keskeyttämästä heidän tanssiaan<ref name="Andersson 2009 281 - 282">Andersson 2009, s. 281, s. 282</ref>. Lehtikirjoittelu ja asioita vääristelevä huhumylly saivat jotkut valkoiset pakenemaan lähellä lakotojen asuinalueita olevista kodeistaan. Toisaalla elokuun lopulla sekä vanhoilliset että valkoisia tukevat lakotat aseistautuivat, kun väärä huhu kertoi armeijan vanginneen eräässä lakotaleirissä naisia ja lapsia. Samanaikaisesti reservaattien intiaaniasiamiehet huolestuivat henkitanssin yhä kasvavasta suosiosta.<ref name="Utley 1994 286">Utley 1994 s. 286.</ref>▼
Henkitanssiin liittyneet uskomukset, että intiaanit saisivat takaisin maansa ja olisivat haavoittumattomia valkoisten luoteja vastaan lisäsi lakotojen rohkeutta ja uhmaa.<ref name="Davis & Rosa 1996 161">Davis & Rosa 1996 s. 161.</ref> Marraskuussa 1890 yhteenottojen uhka lisääntyi Pine Ridgen ja Rosebudin reservaateissa, joissa henkitanssijoiden osuus intiaaneista oli suuri.<ref name="Andersson 2009 28">Andersson 2009 s. 281.</ref>. Kenraali [[Nelson A. Miles]] piti henkitanssia kansankiihotuksena ja aavisti siinä piilevän uuden intiaanisodan uhan. Lehdistö tiedotti alueen tapahtumista syksyn ja alkutalven mittaan hyvin epäluotettavasti. Ensin kerrottiin taisteluista armeijan ja intiaanien välillä, ja seuraavana päivänä uutinen peruttiin. Uudisasukkaat ottivat lehtiuutiset totena ja vaativat viranomaisilta toimia intiaanien liikehdinnän pysäyttämiseksi.<ref name="Utley 1994 287">Utley 1994 s. 287.</ref>▼
▲Aseistautuneet [[oglala]]-siouxit estivät 22. elokuuta intiaanipoliiseja keskeyttämästä heidän tanssiaan<ref name="Andersson 2009 281 - 282">Andersson 2009, s. 281, s. 282</ref>. Lehtikirjoittelu ja asioita vääristelevä huhumylly saivat jotkut valkoiset pakenemaan lähellä lakotojen asuinalueita olevista kodeistaan. Toisaalla elokuun lopulla sekä vanhoilliset että valkoisia tukevat lakotat aseistautuivat, kun väärä huhu kertoi armeijan vanginneen eräässä lakotaleirissä naisia ja lapsia.
▲Henkitanssiin liittyneet uskomukset, että intiaanit saisivat takaisin maansa ja olisivat haavoittumattomia valkoisten luoteja vastaan lisäsi lakotojen rohkeutta ja uhmaa.<ref name="Davis & Rosa 1996 161">Davis & Rosa 1996 s. 161.</ref> Marraskuussa 1890 yhteenottojen uhka lisääntyi Pine Ridgen ja Rosebudin reservaateissa, joissa henkitanssijoiden osuus intiaaneista oli suuri.<ref name="Andersson 2009 28">Andersson 2009 s. 281.</ref>. Kenraali [[Nelson A. Miles]] piti henkitanssia kansankiihotuksena ja aavisti siinä piilevän uuden intiaanisodan uhan. Lehdistö tiedotti alueen tapahtumista syksyn ja alkutalven mittaan hyvin epäluotettavasti. Ensin kerrottiin taisteluista armeijan ja intiaanien välillä, ja seuraavana päivänä uutinen peruttiin. Uudisasukkaat vaativat viranomaisilta toimia intiaanien liikehdinnän pysäyttämiseksi.
=== Istuvan Härän kuolema ja Ison Jalan pakoretki ===
Rivi 48:
==Verilöyly==
[[Tiedosto:DeadBigfoot.jpg|250px|thumb|oikea|Ison Jalan ruumis.]]
Ankaraan pakkasen vuoksi siouxien matka oli raskas. Iso Jalka sairastui [[keuhkokuume]]eseen, ja 28. joulukuuta hänen ryhmänsä antautui [[majuri]] [[Samuel Whiteside]]n yksiköille. Intiaanit kuljetettiin läheiselle Wounded Kneen purolle, jonne he leiriytyivät sotilaitten valvonnassa. Saman päivän iltana [[eversti]] [[James W. Forsyth]] tuli leiriin seitsemännen ratsuväkirykmentin kanssa ja otti komennon. Hän kertoi saaneensa käskyn kuljettaa vangitut siouxit [[Union Pacific]]-rautatien varteen ja lähettää heidät junalla sotilasvankilaan [[Omaha]]an.<ref name="Brown 1991 441">Brown 1991. s. 441.</ref> Yöllä eversti Forsythin miehet toivat paikalle vahvistuksia ja kevyitä 42 mm:n [[Hotchkiss]]-tykkejä, jotka asetettiin intiaanien leiriä ympäröiville kukkuloille.<ref name="Brown 1991 441">Brown 1991. s. 441</ref>.
Seuraavana aamuna tehdyssä väestönlaskennassa todettiin Ison Jalan ryhmän käsittävän 120 miestä ja 230 naista ja lasta.<ref name="Brown 1991 442">Brown 1991. s. 442</ref> Forsyth määräsi lakotojen aseet kerättäviksi ja kertoi heidän kuljetuksestaan pois sotatoimialueelta. Suurin osa intiaaneista suostui luovuttamaan aseensa. Heiltä otettiin kiväärien lisäksi veitset, kirveet ja jopa telttojen seipäätkin. Lopuksi sotilaat pyysivät intiaanisotureita riisumaan huopansa nähdäkseen niiden alle. Aseita etsittiin jopa naisten vaatteista<ref name="Andersson 2009 284">Andersson & Henriksson 2009. s. 284.</ref>. Lakotojen suuttumus näkyi heidän kasvoiltaan, mutta vain henkimies Keltainen Lintu (Zintkála Zi) ilmaisi vihansa valkoisille ja alkoi laulaa henkitanssiin kuulunutta laulua.<ref name="Brown 1991 442">Brown 1991. s. 442.</ref> Kuuro lakotasoturi Musta Kojootti ei halunnut luopua kivääristään, josta oli maksanut korkean hinnan. Kun sotilaat tarttuivat häneen, ase laukesi vahingossa ja aiheutti yleisen sekasorron.<ref name="Henriksson 1985 153">Henriksson 1985. s. 153.</ref>
Rivi 57:
==Hautaukset==
[[Kuva:43-0520a.gif|thumb|
▲Kaatuneiden intiaanien hautaaminen alkoi seuraavana päivänä. Suurin osa haudattiin armeijan kaivamiin joukkohautoihin Wounded Kneehen<ref>Henriksson 198., s. 157</ref>. Hautaajina toimi armeijan palkkaama yksityinen miesryhmä. Kuolleiden intiaanien nimiä ei edes koetettu selvittää. Hautaamisen aikana löydettiin ruumiskasoista joitakin lapsia elossa, ja ainakin yksi adoptoitiin siirtolaisperheeseen.
Intiaanien kapinointi jatkui heikentyneenä vielä verilöylyn jälkeenkin, kun armeija taisteli vuoden 1890 viimeisenä päivänä noin 50 intiaanin kanssa<ref name="Henriksson 1985 153.">Henriksson 1985 s. 153</ref>. Viimeiset henkitanssijat antautuivat vasta 15. tammikuuta 1891 neuvottelujen ja kahakoinnin jälkeen.<ref name="Andersson 2009 285">Andersson 2009. s. 285</ref>. Vielä vuonna 1895 joukko valkoisia metsästäjiä tappoi [[bannock]]ien leirissä kolme intiaania ja hukutti kaksi intiaanilasta. Vuonna 1897 murhaajaa etsivät kansalaiset polttivat elävältä kaksi [[seminolet|seminole]]-poikaa ja kiduttivat heidän vanhempia heimotovereitaan.<ref name="Henriksson 1985 156">.Henriksson 1985. s. 153.</ref>.
Rivi 81 ⟶ 79:
*Lapointe, Ernie: ''Sitting Bull: His Life and Legacy'', Gibbs Smith, 2009. ISBN 978-1423605560 {{en}}
*Santoro, Nicholas J: ''Atlas of the Indian Tribes of North America'', iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5 {{en}}
*Utley, Robert: ''The Lance and The Shield'', Ballentine Books, 1994. ISBN 978-0345389381
*Waldman, Carl: ''Encyclopedia of Native American Tribes'', Checkmark Books, 2006, ISBN 978-0816062744 {{en}}
| |||