Ero sivun ”Itä-Karjalan keskitysleirit” versioiden välillä

[[Kuva:Ru-fi_Suomalaisen-internointileirin-vakea-Aanislinnassa.jpg|thumb|[[Suomen puolustusvoimat|Suomalaista sotilashenkilöstöä]] ja [[Itä-Karjalan sotilashallinto|miehitetyn Itä-Karjalan]] ei-[[Suomalais-ugrilaiset kielet|suomensukuista]] väestöä [[Äänislinna|äänislinnalaisella]] internointileirillä [[Sveitsi|sveitsiläistensveitsi]]läisten lehtimiesten vierailun aikana, [[Jatkosotajatkosota|jatkosodan]] (1941–1944) loppuvaiheessa]]

'''Itä-Karjalan internointileirit''' olivat suoraan [[Suomen puolustusvoimat|Suomen puolustusvoimain]] ylipäällikkö [[Mannerheim|Carl Gustaf Emil Mannerheimin]] alaisen [[Itä-Karjalan sotilashallinto|Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan]], ylipäällikön itsensä käskystä muodostamia [[Internointi|internointileirejä]],<ref>Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 63, 67, 116, 125. Helsinki: Otava.</ref> joihin sotilashallinto eristi [[Suomi|Suomen]] [[Neuvostoliitto|Neuvostoliitolta]] [[jatkosota|jatkosodassa]] (1941–441941–1944) valtaaman [[Itä-Karjala]]n osan:<ref>Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 122. Helsinki: Otava.</ref>

* "epäkansallista"”epäkansallista” eli syntyperältään ei-[[Suomalais-ugrilaiset kielet|suomensukuista]]<ref name="Laine106">Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 106. Helsinki: Otava; Kulomaa, Jukka 1989: ''Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944'', s. 67–75. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.</ref> väestöä, ''"niiltä”niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmälläpitäen ei voitu sallia"sallia”'';

* ''"poliittisesti”poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen [eli syntyperältään [[Suomalais-ugrilaiset kielet|suomensukuiseen]]]''<ref name="Laine106"/>'' ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä"henkilöitä”'';

* ''"poikkeustapauksissa”poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana"suotavana”''.

Vuonna 1943 Itä-Karjalan leirejä alettiin "keskitysleirin"”keskitysleirin” sijaan nimittää "siirtoleireiksi"”siirtoleireiksi”. Pyrkimyksenä oli, paikkansapitävästi<ref>Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 116. Helsinki: Otava.</ref>, luoda esimerkiksi ulkomaalaiselle lehdistölle saksalaisten keskitysleireistä eriävä mielikuva.<ref>Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 346–348, kuvaliite. Helsinki: Otava.</ref>

Osmo Hyytiä osoittaa tutkimuksessaan (2008), että Itä-Karjalan venäläinen väestö siirrettiin syksyllä 1941 internointileireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Sotilashallinto perusteli venäläisten siirtoja sillä, että väestö asui sotatoimialueella ja voisi piiloitella sissisotaa käyvää vihollista. <ref name="Hyytiä"> Hyytiä, Osmo 2008: ""Helmi Suomen maakuntien joukossa" - Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944" . Helsinki: Edita.</ref>

Kansalliseen väestöön kuulunut sai vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen punaisen kortin. Tarkoituksena oli "Suomen”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan"Karjalaan”. Näin vallatun alueen väestö eroteltiin suomensukuisiin yhteistyökumppaneihin ja vihollismaan väestöön, joka siirrettiin internointileireihin.

Vallattujen alueiden väestö koostui lähes kokonaan naisista, alle 15-vuotiaista lapsista ja vanhoista miehistä. Internointileirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 &nbsp;984 vuoden 1942 huhtikuussa. Internointileirit määrättiin noudattamaan sotavankileirien ravintoannoksia. Laskennallisisia ravintosuosituksia ei kuitenkaan kyetty noudattamaan käytännössä, sillä perunakin loppui jo vuoden 1942 alussa. Tämä näkyi leirien kuolemansyytilastoissa, joissa perussyyksi tai lisätekijäksi kuolemaan on arvioitu aliravitsemus. On kuitenkin huomattava että myös kantasuomessa kärsittiin ruuan puutteesta, joskaan ei niin suuressa määrin kuin internointileireillä.

Korkeimmillaan kuolleisuus oli kesällä 1942, jolloin leirien vahvuudesta väheni 500–600 asukasta kuukaudessa. Näistä suurin osa oli lapsia ja vanhuksia. Äänislinnan leireillä kuoli vuonna 1942 3 &nbsp;017 ihmistä. Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuus nousi vuoden loppuun mennessä 3 516 henkeen. Vuoden lopussa leiriläisiä oli jäljellä 14 862.

Itä-Karjalan sotilashallinnon ylläpitämät internointileirit eivät olleet saksalaismallisia [[Tuhoamisleiri|tuhoamisleirejä]], joilla olisi pyritty aktiivisesti tai vaikkapa työhön uuvuttamalla surmaamaan johonkin tiettyyn etniseen ryhmään kuuluva väestö.<ref name="laine109-125/141-156">Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 109–125, 141–156. Helsinki: Otava.</ref> Mikäli suoranaisia julmuuksia on tapahtunut, niin niihin todennäköisesti pätee sama kuin [[Sotavanki|sotavankileirien]] osalta<ref>Kun verrataan sotavankileirien ja Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuuslukuja, voidaan havaita eräitä yhdenmukaisuuksia: Sotavankien kuolleisuus esimerkiksi oli korkein joulukuun 1941 ja kesäkuun 1942 välisenä aikana. Näin oli asian laita myös Itä-Karjalan internointileireissä – kuitenkin niin, että viimeksi mainituissa kuolleisuus jatkui korkeana aina kesän 1942 loppuun. (Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 247. Helsinki: Otava.)</ref>; julmuuksia ei yleensä liene organisoitu komentoportaasta käsin vaan mahdollinen väkivalta on ollut satunnaisempaa. Jatkosodan aikana Suomessa sai surmansa 19&nbsp;085<ref>Kujala (2008), s. 307</ref>–22&nbsp;000<ref>Kujala (2008), s. 310</ref> vangittua neuvostosotilasta. Näistä 1&nbsp;019 ammuttiin. Lisäksi ammuttiin parisensataa [[Punapuna-armeija|puna-armeijalaista]]n sotilasta ennen vangiksi kirjaamista. Syinä sotavankien ampumisiin olivat [[ryssäviha]], heikko kuri, elintarvikkeiden puute ja vartijoiden mielenterveysongelmat.<ref>Kujala (2008), 140</ref> Sotavankien suhteen poikkeuksen muodostaa tilanne Pohjois-Suomessa, missä Suomen [[Valtiollinen poliisi|Valtiollinen poliisi (Valpo)]] osallistui saksalaisen [[Einsatzkommando Finnland|Einsatzkommando Finnlandin]]in rinnalla aktiivisiksi [[Kommunismi|kommunisteiksi]] taikka [[Juutalaiset|juutalaisiksi]] määriteltyjen neuvostosotilaiden surmaamiseen. <ref>Tieto käy ilmi Oula Silvennoisen väitöskirjasta, jossa selvitetään Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä vuosina 1933–441933–1944 ja joka tarkastettiin [[Helsingin yliopisto|Helsingin yliopistossa]] 20. syyskuuta 2008. (Väitös: Valpo surmasi jatkosodassa saksalaisten rinnalla. HS.fi 19.9.2008. – [http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4it%C3%B6s%20Valpo%20surmasi%20jatkosodassa%20saksalaisten%20rinnalla/1135239551676?ref=msn http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4it%C3%B6s%20Valpo%20surmasi%20jatkosodassa%20saksalaisten%20rinnalla/1135239551676?ref=msn], 19.9.2008.)</ref>

Itä-Karjalan "epäkansalliset"”epäkansalliset” oli (tiettävästi [[Äänisentauksen piiri|äänisniemenvenäläisiä]] lukuun ottamatta) tarkoitus vaihtaa [[Kolmas valtakunta|natsi-Saksan]]n miehittämille alueille joutuneisiin suomensukuisiin ([[inkerinsuomalaiset|inkerinsuomalaisiin]], kenties [[virolaiset|virolaisiin]] tai muihin kansallisuuksiin). Muun muassa tästä syystä heidät oli koottu yhteen. Siviili-internoitujen luovuttaminen toisen valtion sotavoimille oli tosin jo [[Ulkoministeriö|Suomen ulkoministeriön]] kotijoukkojen esikunnan keväällä 1942 kansainvälisen oikeuden asiantuntija E. Castrénilta pyytämän lausunnon mukaan arveluttavaa [[Haagin sopimukset|Haagin IV yleissopimuksen]] perusteella, mikäli luovutettavien omaa suostumusta ei ollut.<ref name="laine109-125/141-156"/>

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan internointileireillä oli huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26‰), saatikka Suomessa (13,1‰) – jopa 137,5‰. Heinäkuun 1. päivänä 1942 Suomen miehittämän alueen 21.984 leiriläisestä 99,1 prosenttia oli kirjattukir”attu "epäkansallisiksi"”epäkansallisiksi” ja ainoastaan 197 henkilöä "kansallisiksi"”kansallisiksi”.<ref>Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 247, 487. Helsinki: Otava.</ref>

Sama [[Päämaja]], minkä ylipäällikkö 8. heinäkuuta 1941 oli määrännyt "venäläisen”venäläisen väestön vangittavaksi ja toimitettavaksi keskitysleiriin"keskitysleiriin”, oli aiemmin, määräystään edeltävän kesäkuun 29. päivänä antanut käskyn, jonka mukaan Suomen puolustusvoimien oli Neuvostoliiton alueella operoidessaan "soveltuvin”soveltuvin kohdin"kohdin” noudatettava [[Haagin sopimukset|Haagin maasotaohjesääntöä]] – siitäkin huolimatta, ettei Neuvostoliitto ollut puheenaolevaa sopimusta ratifioinut. Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttääkin olleen heikko ravitsemustilanne, ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30 -vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten (lähes 50&nbsp;%) suuri suhteellinen osuus.<ref name="laine116,227-248">Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 116, 227–248. Helsinki: Otava.</ref>

Miehityshallinto kuitenkin jakoi toimeentuloedellytyksiä epätasaisesti niin "kansallisen"”kansallisen” ja "epäkansallisen"”epäkansallisen” kuin "vapaan"”vapaan” ja leiriläisväestönkin kesken. Laskennallisesti, työssäkäyvän "kansallisen"”kansallisen” päivittäinen ruoka-annos sisälsi alle 2.&nbsp;000 [[kalori|kilokaloria]], kun taas työssäkäyvän "epäkansallisen"”epäkansallisen” vain n.noin 1.&nbsp;800 kilokaloria. Kesäkuussa 1942 leiriläisistä lähes 97 prosenttia sai pienimmän eli ''A-annoksen'', jonka ravintoarvo vaihteli 1.&nbsp;500–2.&nbsp;000 kilokalorin välillä; siinä samassa ravitsevinta ruoka-annosta nauttiva, Itä-Karjalassa oleskeleva Suomen kansalainen saattoi kuluttaa 2.&nbsp;700 kilokaloria vuorokaudessa.<ref name="laine116,227-248" />

Ensimmäinen Itä-Karjalan suomalaisista internointileireistä perustettiin 24. lokakuuta 1941 itse [[Äänislinna]]an. Sinne määrättiin asettumaan kaikki kaupungissa oleskelevat, v.vuosina 1891-19241891–1924 syntyneet "epäkansalliset"”epäkansalliset” miehet. Itä-Karjalan pääkaupunkiin ensiksi perustetulle leirille sijoitettavia "epäkansallisia"”epäkansallisia” arvioitiin olevan yhteensä 10.&nbsp;000 henkeä. Aluksi heidät jaettiin ainakin kolmeen osaan: ensimmäinen ihmisjoukoista määrättiin siirtymään etelään [[Petroskoi|Kukonmäelle]], toinen lounaaseen suksitehtaan lähelle ja kolmas Golikovkaan. Marraskuussa 1941 perustettiin Äänislinnaan ei-suomensukuisia varten vielä kaksi leiriä lisää.<ref>Kulomaa, Jukka 1989: ''Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944'', s. 58–64, 263–264. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.</ref> Äänislinnan ulkopuolella, Suomen miehittämän Itä-Karjalan eri osissa internointileirejä toimi jatkosodan eri vaiheissa ainakin [[Kotsila|Alavoisessa]], [[Prääsä|Kinnasvaarassa]], [[Repola|Kolvasjärvellä]], [[Repola|Koropissa]], [[Repola|Lusmassa]], [[Hirvas (Karjalan tasavalta)|Pyhäniemellä]], [[Kupsala|Uslangassa]] ja [[Vitele|Viteleessä]].<ref>Laine, Antti 1982: ''Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944'', s. 116–125, 485. Helsinki: Otava.</ref>