Ero sivun ”Inkvisitio” versioiden välillä

Paavi [[Gregorius IX]] loi 1231 paavillisen inkvisitiolaitoksen.<!--, joka oli vastaus episkopaalisen inkvisition epäonnistumiseen. Siihen nimitettiin tehtävään koulutettuja ammattilaisia. Inkvisiittorit tulivat eri [[munkki]]kunnista ja [[Pappi|papistosta]], mutta pääasiassa [[Dominikaanit|dominikaanisesta veljeskunnasta]]. [[Kidutus]] kuulustelun yhteydessä sallittiin 1252 paavi [[Innocentius IV]]:n bullalla<!-- ''ad extirpanda''--> Inkvisitio saattoi [[Kidutus|kiduttaa]] harhaoppisuudesta epäiltyjä. Kidutuksessa voitiin käyttää muun muassa niin sanottua [[strappado]]a<ref name="Kervinen"/>. Virallisesti lasten ja vanhusten kidutus oli kiellettyä, mutta kieltoa ei aina noudatettu<ref name="mtv3"/>. Verenvuodatus tai kuulustellun tappaminen oli kielletty. Koska harhaoppisuus oli myös maallisen oikeuden vastaista, inkvisitio saattoi kuitenkin luovuttaa epäillyn maalliselle tuomioistuimelle kidutettavaksi. Myös inkvisition langettaman [[kuolemantuomio]]n täytäntöönpano oli maallisen hallinnon vastuulla<ref name="Kervinen"/>. Tällä tavalla kirkko tavallaan välttyi kantamasta vastuuta tapahtumasta<ref name="mtv3"/>. Inkvisition oikeuskäytännössä syytetyllä oli vain vähäiset mahdollisuudet puolustautua. Tavallisesti tuomari ja syyttäjä olivat sama henkilö.<ref name="Suomalainen"/>

 

 

Inkvisitiolla ei juuri ollut osallisuutta [[Noitavainot|noitavainoihin]]. Kirkon ollessa valtansa huipulla 1000–1300-luvuilla, vainoja ei juuri esiintynyt. Paavi [[Aleksanteri IV]] kielsi vuonna 1258 inkvisitiota tutkimasta noituutta. Kielto kumottiin vasta sata vuotta myöhemmin. [[Uusi aika|Uudella ajalla]], noitavainojen ollessa huipussaan, inkvisition oppineet pitivät noituuteen uskomista lähinnä [[taikausko]]na ja kielsivät sen tutkimisenkin. Inkvisitio toimi tällöin vain [[Italia]]ssa ja Espanjassa. Pääosa noituudesta tuomituista oli kylä- ja paikallisoikeuksissa maallikkojen tuomitsemia.-->