Ero sivun ”Ilmatorjunta” versioiden välillä

'''Ilmatorjunta''' on aselaji, jonka tehtävänä on suojata kohteita vihollisen ilmahyökkäyksiltä estämällä tai häiritsemällä vihollisten ilma-alusten toimintaa. Laajemmin käsitettynä Ilmatorjuntailmatorjunta on toimintaa jolla pyritään ylläpitämään jonkun tietyn alueen [[ilmaherruus|ilmaherruutta]], tai toimintaa jolla pyritään vaikeuttamaan vastustajan ilma-aseen tehokasta käyttöä ja minimoida ilma-aseen käytön vaikutuksia.

[[Suomi|Suomessa]] lyhyen kantaman ilmatorjunta jaetaan vielä lyhyen ja erittäin lyhyen kantaman ilmatorjuntaan.

Lähi-ilmatorjuntaa voidaan suorittaa [[rynnäkkökivääri]]n ilma-ammunnalla, mikä Suomessa opetetaan asepalveluksessa peruskoulutuskaudella, kevyt[[konekivääri|kevytkonekiväärin]]n ilma-ammunnalla tai [[ilmatorjuntakonekivääri]]nilmatorjuntakonekiväärin ammunnalla. Ilma-ammuntaa voidaan kuitenkin harjoittaa periaatteessa millä tahansa suorasuuntausaseella.

Prikaatien [[ilmatorjuntapatteri|ilmatorjuntapattereissa]] käytetään esim. 23 mm putkilla varustettuja kanuunoita. Suomessa on käytössä venäläisvalmisteisia kaksiputkisia [[ZU-23-2]]-ilmatorjuntatykkejä kalustona (23 Itk 61, puhekielessä "”''Sergei''"”) Kanuunan tulinopeus on 2x17 laukausta sekunnissa, ja ammuksen lähtönopeus on yli 970 m/s. 23 ItK 61:iä on modernisoitu Suomessa muun muassa tähtäyslaitteiden osalta, minkä vuoksi uudistetuista kevyistä ilmatorjuntakanuunoista käytetään merkintää [[23 ItK 95]] uudistamisvuoden 1995 mukaan. 23 ItK 61 on todella tehokas osaavissa käsissä.

Keskipitkän kantaman ilmatorjunta Suomessa perustuu venäläisille alueilmatorjuntaohjuksille [[BUK M1|ItO 96 BUK M1]], joiden torjunta-alue ulottuu vähintään kymmenen kilometrin etäisyydeltä viidenkymmenen kilometrin torjuntaetäisyydelle ja torjuntakorkeus vähintään viidestä kilometristä kahteenkymmeneen kilometriin. Kalusto korvataan 2010-20202010–2020 aikana norjalais-yhdysvaltalaisella [[NASAMS]]-kalustolla. NASAMSin ohjus perustuu hävittäjissä käytettyyn [[AMRAAM]]-ohjukseen.

[[toinenToinen maailmansota|Toisen maailmansodan]] jälkeen kehitettiin lisäksi maasta ammuttavia [[ilmatorjuntaohjus|ilmatorjuntaohjuksia]], jotka liitettiin osaksi ilmatorjuntaa.

Suomessa ilmatorjunta-aselajin katsotaan syntyneen [[1. heinäkuuta]] [[1925]] aselajin koulutusyksikön aloittaessa Suomenlinnassa. Ilma-ammuntoja alettiin suorittaa [[16. syyskuuta]] [[1927]].

Ilmatorjuntatoiminta Suomen suuriruhtinaskunnan alueella alkoi jo [[1915]] venäläisten toimesta, kun ensimmäiset ilmatorjuntatykit tuotiin Suomenlinnaan. Saksalaisten puolella ensimmäistä maailmansotaa ensimmäiset ilmatorjuntatykkien käyttäjät olivat jääkärit. Myös [[Saksan Itämeren divisioona]] loppukeväästä 1918 käytti kenttätykkejä ilmatorjuntavalmiudessa.

Suomessa ilmatorjuntatykistön kehitykseen vaikuttivat rannikkotykistön upseerit kapteeni Åke Törnroos ja jääkärieverstiluutnantti [[Väinö Valve]]. Ilmatorjunta oli erityisen tärkeää kiinteisiin asemiin sijoitetuille kenttätykistölle, millä oli järeitä tykkejä ja minkä sijainti oli tunnettu. Ilmatorjuntavastuu kuului aluksi rannikkotykistölle, mutta myös kenttätykistössä aloitettiin ilmatorjuntakoulutus [[1926]].

Ilmatorjunta erkani aselajina kenttätykistöstä [[1. tammikuuta]] [[1939]], jolloin se siirtyi samalla maavoimien puolustushaarasta ilmavoimille. Eversti Frans Helmisestä tuli Suomen ensimmäinen [[ilmatorjuntatarkastaja]].

[[Talvisota|Talvisodassa]] ilmavoimien osalta [[Neuvostoliitto|Neuvostoliitolla]] oli aluksi 7-kertainen ilmaylivoima, mikä kasvoi kolmen kuukauden aikana sodan loppuun mennessä 20-kertaiseksi. 700 paikkakuntaa pommitettiin. Ilmavoimien puolustushaaraan aselajina kuuluvat Suomen ilmatorjuntajoukot ampuivat alas vähintään 404 neuvostoliittolaista lentokonetta, vaurioittivat 376 konetta. 404:stä pudotuksesta 280 tapahtui sotatoimialueella kenttäarmeijan toimialueella. Ilmavoimien lentojoukot pudottivat 190 neuvostoliittolaiskonetta.

Koska Suomella – toisin kuin esimerkiksi [[natsi-Saksa|Saksalla]] – ei ollut yötorjuntahävittäjiä, oli puolustus ilmatorjunnan varassa. Kaupunkien tappioista ei tullut niin suuria kuin mitä Neuvostoliitto oli asettanut tavoitteekseen Suomen irrottamiseksi sodasta.

Helmikuun 1944 [[strateginen ilmapommitus|strategisten pommitusten]] jälkeen seuraava merkittävä koitos oli suurhyökkäys[[Kannaksen Kannaksellasuurhyökkäys 1944]], missä kohteena oli kaupunkien sijasta kenttäarmeija. Koko ilmatorjunta-aseistuksesta kenttäarmeijan käytössä oli vain 1/3, joten sitä olisi voinut siirtää osaksi asutuskeskuksista ja sisämaan kohteista (2/3) osaksi kenttäarmeijan tueksi. Taistelujen kiivaudesta kertoo se, että 95 % (1 031) ilmatorjunnan pudotuksista tapahtui kenttäarmeijan sotatoimialueella. Ilmatorjunnan osuus jatkosodan aikana pudotetuista koneista oli 36,9 %, mutta vuonna 1944 50 %.

Toisen maailmansodan loppua leimasi [[Yhdysvallat|Yhdysvaltain]] Japania[[Japani]]a vastaan käyttämät [[Hiroshiman ja Nagasakin pommitukset|atomipommit]]. Korkealla lentäviin strategisten pommikoneiden[[pommikone]]iden lauttoihin eivät ilmatorjuntatykit ylettyneet. Siksi etu alkoi olla hyökkääjällä. Neuvostoliitto saavutti Yhdysvaltoja 1949 tuottamalla oman ydinpommin[[ydinase]]en ja kopioimalla pommin kuljettamiseen kykenevän [[Tupolev Tu-4]]|Tupolev Tu-4:n]] yhdysvaltalaisesta Boeing [[B-29 Superfortress]]ista.

Ratkaisuksi alettiin kehitellä ilmatorjuntaohjuksia ilmatorjuntatykkien korvaajiksi. Strategisiin pommikoneisiin ylettyvät ilmatorjuntaohjukset tulivat ensimmäisinä käyttöön Yhdysvalloissa [[1954]] ja Neuvostoliitossa [[1956]], josta levisivät 1950-luvun loppuun mennessä myös muihin maihin.

Suomi yritti hankkia [[1960-luku|1960-luvun]] alussa ilmatorjuntaohjuksia, mutta sen edellytyksenä olisi ollut [[Pariisin rauha (1947)|Pariisin rauhansopimukseen]] liittyvän ohjuskiellon kumoaminen. Yhdysvallat tai [[Yhdistynyt kuningaskunta|Iso-Britannia]] eivät myyneet Suomelle uudempaa kalustoaan. Ilmavoimiensa ylivoimalla [[Varsovan liitto|Varsovan liiton]] maavoimien ylivoimaa tasoittavien maiden intressissä ei ollut vahvistaa puolueettoman Suomen ilmatorjuntaa, koska strategisten pommikoneiden ja myöhemmin risteilyohjusten lentoreitit kulkivat Etelä-Suomen kautta [[Leningradin sotilaspiiri]]n sotilaallisiin kohteisiin. Länsisaksalaista Roland-järjestelmää puolestaan ei pidetty soveltuvana.

Suomen ilmatorjuntaohjushankinnat alkoivat vasta [[1978]]–[[1979]]1978–1979, kun Neuvostoliitosta hankittiin ajanmukaisia keveitä olkapäältä laukaistavia ohjuksia [[ItO 78]] ([[Strela 2]]M) sekä pääkaupunkiseudun suojaamiseen sopiva alueilmatorjuntaohjus [[ItO 79]] ([[S-125 M1 Petshora]]).

[[ItO 78]]:n korvasi ItO 86M (Igla), joka oli Streloja seuraava neuvostoliittolainen olkapäältä laukaistava kevyt lyhyen kantaman ilmatorjuntaohjus. ''Maavoimille'' hankittiin 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Ranskasta ItO 90 ([[Crotale NG]]) ja merivoimille [[ItO 91]] (Matra Mistral) ilmatorjuntaohjusjärjestelmät. Crotalen torjuntaulottuvuus on vaakasuunnassa 10kymmenen kilometriä ja pystysuunnassa 6kuusi kilometriä.

Uuden lyhyen kantaman ilmatorjuntaohjusjärjestelmän hankinta alkoi 1990 luvun loppupuolella. Hankinnan tavoitteena oli parantaa valmiusyhtymien ilmatorjuntasuojaa rynnäkköhävittäjiä ja taisteluhelikoptereita vastaan. Hankinnassa päädyttiin saksalaisen RDE:n toimittamaan ASRAD-R- ilmatorjuntaohjusjärjestelmään. Suomessa järjestelmä sai nimen ilmatorjuntaohjusjärjestelmä 2005, ItO 2005. Järjestelmän torjuntaulottuvuus on vaakasuunnassa 8kahdeksan kilometriä ja pystysuunnassa 5viisi kilometriä.

[[Suomen puolustusvoimat]] on päättänyt korvata vanhenevat ITO 86M (Igla) -ohjukset ruotsalaisen Saab Bofors Dynamic AB:n RBS 70 -kalustoon perustuvilla ilmatorjuntaohjuksilla.

* [[ZU-23-2]], kevyt ilmatorjuntakanuuna "Sergei"”Sergei”