Ero sivun ”Atonaalisuus” versioiden välillä

Koulukunnan musiikki kumpusi klassisen musiikin tonaalisuuden kriisiksi kutsutusta tilasta 1900-luvun alun molemmin puolin. Säveltäjä Ferruccio Busoni kutsui tätä "duuri-molli -järjestelmän loppuunkulumiseksi" ja Schönberg "soinnun kyvyttömyydeksi hallita kaikkia muita". Ensimmäistä vaihetta kutsutaan usein "vapaaksi atonaalisuudeksi" tai "vapaaksi kromaattisuudeksi" ja siihen liittyi tietoinen pyrkimys välttää perinteistä diatonista harmoniaa. Tämän aikakauden töihin lukeutuvat Alban Bergin ooppera ''Wozzeck'' (1917-19221917–1922) ja Schönbergin ''Pierrot lunaire'' (1912). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkanutta toista vaihetta havainnollistettiin yrityksillä luoda järjestelmällisiä tapoja säveltää ilman tonaalisuutta. Näistä kuuluisin on [[12-säveljärjestelmä]] (tunnetaan myös nimellä dodekafonia). Tämän aikakauden teoksia ovat Bergin ''Lulu'' ja ''Lyrische Suite'', Schönbergin ''Pianokonsertto'', ooppera ''Jakobsleiter'' ja lukuisia muita lyhyempiä teoksia, mukaan lukien hänen viimeiset jousikvartettonsa. Schönberg oli järjestelmän suurin uudistaja, mutta hänen oppilaansa, Webern, alkoi myöhemmin liittää mukaan dynamiikan ja äänenvärin järjestelmän ensisijaiseen sarjaan. Tällöin sarjat eivät enää sisältäneet nuotteja, vaan myös muita musiikin piirteitä. Tämä yhdistettynä ''Olivier Messiaen''in parametrisointiin muodosti innoituksen [[sarjallisuus|sarjallisuuteen]].