Ero sivun ”Yöpakkaset” versioiden välillä

▲Kriisi sai alkunsa elokuussa 1958 kun vastanimitetty [[Fagerholmin III hallitus]] ei saanut Neuvostoliiton hyväksyntää.<ref>Ahti Karjalainen - Jukka Tarkka: ''Presidentin ministeri - Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa''. Otava 1989 ISBN 951-1-08892-0, yöpakkaskriisistä ss. 63-77.</ref> Neuvostoliittoa ärsytti etenkin se, että hallitukseen tulivat [[Suomen Sosialidemokraattinen Puolue|sosialidemokraattien]] oikeaa laitaa eli ns. asevelisiipeä edustaneet [[Väinö Leskinen]] ja [[Olavi Lindblom]] Neuvostoliiton sotasyylliseksi leimaaman SDP:n puheenjohtajan [[Väinö Tanner]]in myötävaikutuksella. Lisäksi Moskova yhdisti [[kokoomus]]laisen maatalousministerin [[Niilo Kosola]]n nimen hänen isäänsä, 1930-luvun [[Lapuan liike|Lapuan liikkeen]] johtajaan [[Vihtori Kosola]]an. <ref> K.-A. Fagerholm: ''Puhemiehen ääni'', s. 316. Suomentanut Maija-Liisa Heini. Helsinki: Tammi, 1977.</ref> [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto]] oli ollut [[Eduskuntavaalit 1958|eduskuntavaalien]] suurin voittaja, mutta puoluetta ei tästä huolimatta otettu hallitukseen.

▲Hallitusneuvotteluissa keskeisesti mukana ollut [[Maalaisliitto|Maalaisliiton]] [[Johannes Virolainen]], josta tuli uuden hallituksen [[ulkoministeri]], yritti vielä viime hetkellä vedota Väinö Tanneriin, jotta Väinö Leskistä ei otettaisi mukaan hallitukseen, mihin Tanner murahti: ''"Mitäs Te nuori mies puhutte, nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallitusta."'' Presidentti [[Urho Kekkonen]] oli jo etukäteen varoittanut Virolaista menemästä samaan hallitukseen Leskisen kanssa. Nimitettyään hallituksen [[29. elokuuta]] Kekkonen lausui kuuluisat sanansa: ''"Tämä oli huonoin puhe, minkä olen koskaan pitänyt, mutta eipä ollut itse kirjoittamani."''

▲Taustalla oli edellisen lisäksi elokuun lopulla pidetty [[Suomen Kommunistinen Puolue|Suomen Kommunistisen Puolueen]] 40-vuotisjuhla, johon kutsuttuun Neuvostoliiton valtuuskuntaan kuului alun perin myös [[Otto Ville Kuusinen]]. Suomalaisten maanpetturiksi leimaamalle [[Terijoen hallitus|Terijoen hallituksen]] päämiehelle ei kuitenkaan myönnetty [[viisumi]]a. Syy tapauksesta sysättiin Fagerholmin hallituksen ulkoministerin Johannes Virolaisen niskaan, vaikka päätöksen asiasta oli tehnyt jo edeltäjä, [[Kuuskosken hallitus]] yhdessä presidentti Urho Kekkosen kanssa. Myös Nikita Hruštšov oli ymmärtänyt Kuusisen viisumin hylkäämisen, mutta [[Neuvostoliiton kommunistinen puolue|NKP]]:n pää-äänenkannattaja [[Pravda]] käytti tapausta tästä huolimatta aseenaan Fagerholmin hallitusta vastaan. <ref> Max Jakobson: ''Pelon ja toivon aika − 20. vuosisadan tilinpäätös II'', s. 233−234. Otava 2001. </ref>

▲Yöpakkaskriisi ratkesi presidentti Urho Kekkosen ja rouva [[Sylvi Kekkonen|Sylvi Kekkosen]] [[Pietari (kaupunki)|Leningrad]]iin tekemän yksityisluonteiseksi ilmoitetun matkan aikana tammikuun loppupuolella 1959. Kun kaupunkiin saapuivat samanaikaisesti [[Moskova]]sta "sattumalta" myös Nikita Hruštšov ja ulkoministeri [[Andrei Gromyko]], Kekkonen kutsui Leningradiin luottomiehensä, kauppa- ja teollisuusministeri [[Ahti Karjalainen|Ahti Karjalaisen]]. Neuvottelujen päätteeksi järjestetyllä lounaalla pitämässään puheessa [[24. tammikuuta]] Hruštšov sanoi yöpakkasten johtuneen pohjimmiltaan siitä, että Neuvostoliitto näki Fagerholmin "leveän selän" takana Tannerin, Leskisen, Lindblomin ja [[Kaarlo Pitsinki|Pitsingin]] "vihamieliset hahmot". Hruštšov lisäsi, että Suomella oli oikeus itse päättää hallituksistaan, mutta Neuvostoliitolla oli myös oikeus päättää, mitä se ajattelee Suomen hallituksista. <ref> Tarkka - Tiitta, s. 222. </ref> Presidentti Urho Kekkonen puolestaan piti yöpakkasten perimmäisenä syynä SDP:n sisäisiä kiistoja. <ref> Jakobson 1980, s. 156. </ref>

▲Palattuaan kotiin [[25. tammikuuta]] Kekkonen lausui pitämässään radio- ja TV-puheessa, että ''"syksyn kriisi oli syvempi kuin olimme ymmärtäneet"'' <ref> ''Mitä-Missä-Milloin 1960'', s. 28. </ref> ja viittasi epäsuorasti mm. eräisiin [[Kari Suomalainen|Karin]] [[Helsingin Sanomat|Helsingin Sanomissa]] ilmestyneisiin pilapiirroksiin, joita kohtaan hän toivoi neuvostojohdon ymmärtäväistä suhtautumista.

▲Neuvostoliitto palautti diplomaattisuhteensa Suomeen normaaleiksi, kun uudeksi Helsingin-suurlähettilääksi nimitettiin [[3. helmikuuta]] 1959 varaulkoministeri [[Aleksei Zaharov]]. <ref> ''Mitä-Missä-Milloin 1960'', s. 29. </ref>

▲Kun Nikita Hruštšov oli Leningradissa pitämässään lounaspuheessa nimennyt Urho Kekkosen Suomen ulkopoliittisen linjan takuumieheksi, tapahtumasarjan on katsottu lujittaneen Kekkosen siihen saakka heikon aseman Suomen sisäpolitiikan johtajana. Seuraavien kahdenkymmenen vuoden ajan Kekkonen saneli hallitusratkaisut eikä mikään puolue tai kukaan henkilö päässyt hallitukseen ilman hänen hyväksyntäänsä. <ref> ''Tarkka - Tiitta, s. 222. </ref>

▲K.-A. Fagerholm pahoitteli hallituksensa − jolla oli ollut tukenaan eduskunnan enemmistö − kohtaloa myöhemmin muistelmissaan. Hän kirjoitti mm.: ''"En halua kieltää, että häpesin isänmaan joutumista sellaiseen tilanteeseen, etteivät Suomen kansa ja eduskunta itse saaneet määrätä, millainen hallitus maalla tulisi olla. Se tuntui jollakin tavoin alentavalta."'' <ref> Fagerholm: ''Puhemiehen ääni'', s. 324. </ref> Hallituksensa sisäisestä ilmapiiristä Fagerholm totesi, että ''"hallituksella oli kaikki edellytykset hoitaa maan asiat kuntoon. Yhteistyö hallituksen sisällä oli erinomainen. Kaikki ministerit halusivat tehdä parhaansa. Mutta niin ei saanut tapahtua. Hallitus ei saanut tulla suosituksi."'' Fagerholmin mukaan erityisesti maalaisliittolaiset ministerit olivat häpeissään hallituksen kaatumisesta. <ref> Fagerholm: ''Puhemiehen ääni'', s. 323. </ref> Historiantutkijat kiistelevät yhä siitä, mitkä olivat Urho Kekkosen motiivit hänen osallistuessaan Fagerholmin hallituksen kaatamiseen.