Ero sivun ”Atonaalisuus” versioiden välillä

Kaikkein tunnetuin atonaalisesti säveltävä ryhmä on ''Toinen wieniläinenWienin koulukunta'', jonka muodostivat [[Arnold Schoenberg]], [[Alban Berg]] ja [[Anton Webern]]. Kuitenkin, säveltäjät kuten [[Josef Matthias HauesHauer]], [[Béla Bartók]], [[Aaron Copland]], [[George Antheil]] ja muut ovat kirjoittaneet atonaaliseksi kutsuttua musiikkia ja monet perinteiset säveltäjät "flirttailivat atonalisuuden kanssa", kuten [[Leonard Bernstein]] asian ilmaisi.

Koulukunnan musiikki kumpusi klassisen musiikin tonaalisuuden kriisiksi kutsutusta tilasta 1900-luvun alun molemmin puolin. Säveltäjä Ferruccio Busoni kutsui tätä "duuri-molli -järjestelmän loppuunkulumiseksi" ja SchoenbergSchönberg "soinnun kyvyttömäksi hallita kaikkia muita". Ensimmäistä vaihetta kutsutaan usein "vapaaksi atonaalisuudeksi" tai "vapaaksi kromaattisuudeksi" ja siihen liittyi tietoinen pyrkimys välttää perinteistä diatonista harmoniaa. Tämän aikakauden töihin lukeutuvat Alban Bergin ooppera ''Wozzeck'' (1917-1922) ja SchoenberginSchönbergin ''Pierrot Lunairelunaire'' (1912). Ensimmäisen maailmansodan jälkeen alkanutta toista vaihetta havainnollistettiin yrityksillä luoda järjestelmällisiä tapoja säveltää ilman tonaalisuutta. Näistä kuuluisin on tapa säveltää 12 nuotilla tai ''kahdentoista nuotin tekniikka'' (tunnetaan myös nimellä dodekafonia). Tämän aikakauden teoksia ovat Bergin ''Lulu'' ja Lyric''Lyrische Suite'', SchoenberginSchönbergin Pianokonsertto, hänen oopperansa Jacob's LadderJakobsleiter ja lukuisia muita lyhyempiä teoksia, mukaan lukien hänen viimeiset jousikvartettinsa. Schoenberg oli järjestelmän suurin innovaattori, mutta hänen oppilaansa, Webern, alkoi myöhemmin liittää mukaan dynamiikan ja äänenvärin järjestelmän ensisijaiseen sarjaan. Tällöin sarjat eivät enää sisältäneet nuotteja, vaan myös muita musiikin piirteitä. Tämä yhdistettynä Oliview''Olivier MessiaeninMessiaen''in parametrisointiin muodosti innoituksen serialismiin[[sarjallisuus|sarjallisuuteen]].

Atonaalisuus muuttui termiksi, jolla halvennettiin musiikkia, jonka soinnut oli järjestetty ilman näkyvää johdonmukaisuutta. Natsi-Saksassa atonaalista (ja muita silloisen hallinnon vihollisten säveltämää) musiikkia vastaan hyökättiin kuvailemalla sitä "bolsevistiseksi", ja sitä kutsuttiin "[[rappiotaide|rappiotaiteeksi]]" (''Entartete Musik''). Useiden säveltäjien työt kiellettiin, eikä niitä soitettu julkisesti ennen kuin natsivallan luhistumisen jälkeen.

Seuraavina vuosina atonaalisuus oli haaste monille säveltäjille - jopa tonaalisempaa musiikkia säveltäneet saivat vaikutteita. Toinen wieniläinen koulukunta ja etenkin dodekafoninen sävellystapa päätyivät avantgardististen säveltäjien ''uuden musiikin'' perustaksi ja johtivat serialismiin ja muunlaisiin musikaalisiin kokeiluihin. Näkyvimpiä toisen maailmansodan jälkeisiä tällä tavalla säveltäneitä ovat [[Pierre Boulez]], [[Karlheinz Stockhausen]], [[Luciano Berio]], [[Krzysztof Penderecki]] ja [[Milton BabbitBabbitt]]. Useat säveltäjät, kuten [[Elliott Carter]] ja [[Witold LutoslawskiLutosławski]], tekivät atonaalista musiikkia sodan jälkeen, vaikka olivatkin seuranneet muita tyylejä. SchoenberginSchönbergin kuoleman jälkeen [[Igor Stravinsky]] alkoi tehdä musiikkia, joka sekoitti tonaalisia ja sarjaelementtejä. Tänä aikana tutkittiin ja nimettiin sointukulkuja, jotka välttivät tonaalisia keskuksia. Muodostui musikaalinenmusiikin joukkoteoria, joka keskittyi sävelkorkeuden luokkiin ja joukkoihin.

Atonaalista musiikkia sävelletään yhä, ja useat 1900-luvun loppupuolen atonaaliset säveltäjät ovat yhä elossa ja aktiivisia. Kuitenkin, atonaalisen sävellyksen määrä alkoi hiipua 1960-luvulla, jolloin toisaalta aleatorinen ja elektroninen musiikki saivat enemmän huomiota ja toisaalta, itämaisen mystiikan, modaalisuuden ja minimalismin vaikuttamat säveltäjät alkoivat tehdä ostinato-kuvioihin (jatkuvaan variointiin) perustuvaa musiikkia.

Termin ''atonaalisuus'' käyttö on ollut ristiriitainen. SchoenbergSchönberg, jonka musiikkia yleensä käytetään termin määritykseen, vastusti sitä kiivaasti, perusteenaankoska ettähänen mukaansa "atonaalinen" tarkoitti "ilman tooniasäveltä". Joillekin termiin liittyy yhä negatiivisiakielteisiä sivumerkityksiä. Muusikoiden yleisesti käyttämän vitsin mukaan "1900-luvun kaksi suurta virhettä olivat atonaalisuus ja marxismi".

''Atonaalisuus'' kehittyi tietynlaisen epämääräisyyden ympäröimänä, kun sitä käytettiin kuvaamaan laajalti erilaisia sävellyksellisiä lähestymistapoja, jotka erosivat perinteisitä soinnuista ja sointukuluista. Epäselvyyttä on yritetty hälventää käyttämällä atonaalisuuden sijasta termejä kuten "pantonaalisuus", "nontonaalisuus", "vapaatonaalisuus" ja "ilman tonaalista keskusta", mutta nämä eivät ole levinneet laajaltilaajalle.

Säveltäjä Anton von Webern, musikologi Robet Fink ja muut ovat ilmaisseet, että kaikki musiikki havaitaan tonaaliseen keskukseen perustavana. Jotkut, kuten Schoenberg artikkelissaan dodekafonisesta säveltämisestä, ovat väittäneet, että tonaalisen keskuksen välttäminen tuottaa hienostuneempaa musiikkia, jonka arvostaminen vaatii kuulijalta enemän. Vaikutusvaltainen kriitikko [[Theodor Adorno]] väitti kuitenkin, että jos vain osaa säveltää, pystyy ilmaisemaan mitä tahansa tragediasta hyväntuulisuuteen myös atonaalisesti.