Ero sivun ”Metafiktio” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ei muokkausyhteenvetoa |
|||
Rivi 1:
'''Metafiktiolla''' tarkoitetaan fiktiota fiktiosta. Metafiktiivisessä romaanissa tuodaan esiin teoksen syntyprosessi ja rakenteelliset ratkaisut.
==Käsitteen historiaa==
Metafiktio-käsitteen toi keskusteluun amerikkalainen tutkija-kirjailija William H. Gass, joka luonnehti teoksessaan ''Fiction and Figures of Life'' (1970) itsestään tietoisia romaaneja anti-romaaneiksi. Metafiktiolla hänen mukaansa tarkoitetaan ”fiktiota, joka korostaa omaa fiktioluonnettaan ja asettaa kysymyksiä fiktion ja todellisuuden suhteesta”. Metafiktion kirjoittaja on tietoinen siitä, ettei teksti esitä todellisuutta sellaisenaan. Metafiktiossa taideteoksen henkilöt saattavat tulla tietoisiksi siitä, että he ovat vain fiktion henkilöhahmoja.
Metafiktiota on kirjoitettu jo paljon ennen kuin termi vakiintui käyttöön. Esimerkiksi [[Cervantes]]in ''[[Don Quijote]]a'' (1615), [[Laurence Sterne]]n ''Tristram
Metafiktiivisissä romaaneissa käsitellään usein kirjoittamisen ongelmaa. Esimerkiksi [[André Gide]]n ''
== Metafiktion rinnakkaistermejä ja vertauskuvia ==
Metafiktion ohella kokeellisesta kirjoittamisesta on käytetty monenlaisia muitakin termejä, kuten "introvertti romaani", "irrealismi", "the self-begetting novel", "surfiction" ([[Raymond Federman]]), "the literature of exhaustion" ([[John Barth]]), "metalepsis" ([[Gérard Genette]]) sekä ”uusi romaani” ([[Nouveau Roman]]). Samoin [[OuLiPo]]-kirjailijoiden, kuten [[Italo Calvino]]n, [[Georges Perec]]in ja [[Raymond Queneau]]'n kielelliset kokeilut ovat metafiktiota. Metafiktiota tutkinut Mika Hallila nimeää suosituiksi tutkimuskohteiksi edellä mainittujen lisäksi mm. [[Jorge Luis Borges]]in, [[Umberto Eco]]n ja [[Vladimir Nabokov]]in kaunokirjalliset teokset.▼
Metataidetta
▲Metafiktion ohella kokeellisesta kirjoittamisesta on käytetty monenlaisia muitakin termejä, kuten "introvertti romaani", "irrealismi", "the self-begetting novel", "surfiction" ([[Raymond Federman]]), "the literature of exhaustion" ([[John Barth]]) sekä ”uusi romaani” ([[Nouveau Roman]]). Samoin [[OuLiPo]]-kirjailijoiden, kuten [[Italo Calvino]]n, [[Georges Perec]]in ja [[Raymond Queneau]]'n kielelliset kokeilut ovat metafiktiota. Metafiktiota tutkinut Mika Hallila nimeää suosituiksi tutkimuskohteiksi edellä mainittujen lisäksi mm. [[Jorge Luis Borges]]in, [[Umberto Eco]]n ja [[Vladimir Nabokov]]in kaunokirjalliset teokset.
▲Metataidetta - taulua taulussa, näytelmää näytelmässä, romaania romaanissa - nimitetään myös sisäkkäisteoksiksi. Ranskalainen termi ''mise en abyme'' tulee lähelle metafiktion käsitettä. Sitä on tutkinut Lucien Dällenbach väitöskirjassaan ''Le Récit spéculaire. Contribution à l'étude de la mise en abyme'' (1977). Sana "abyme" tarkoittaa sananmukaisesti vaakunakilven keskusta, joka sisältää samat kuvat kuin kilven ulommainen reuna. André Gide otti tämän sanan käyttöön kuvaamaan sisäkkäisteoksia. Dällenbach lainaa Giden kirjoitusta vuodelta 1893, jossa tämä luettelee erilaisia sisäkkäisteoksia; [[Shakespeare]]n ''Hamlet''issa on näytelmä näytelmän sisällä ja [[Goethe]]n ''Wilhelm Meisterin oppivuosissa'' sisäkkäisteos on marionettikohtaus tai linnanjuhlat.
▲Tarina tarinassa- rakenne on myös tyypillinen arabialaisille saduille.
Periaate on tuttu myös venäläisistä nukeista, jonka sisältä paljastuu aina pienempi nukke. Metafiktion vertauskuvana käytetään usein myös [[Möbiuksen nauha]]a, jonka sisä- ja ulkopuoli lomittuvat yhteen niin, ettei niitä voi erottaa. Dällenbach suosii peili-metaforaa selostaessaan ''mise en abyme'' -rakennetta: taide katsoo tavallaan peiliin.
Rivi 30 ⟶ 28:
Elokuvassa metafiktion käyttö, kuten muissakin taiteen lajeissa, on yleistynyt vasta viime vuosikymmeninä. 1900-luvun alkupuoliskolla se on siis ollut harvinaista. Tosin jo Hollywood-komedian varhaisvaiheissa yhtenä temppuna on ollut kameraan katsominen, jota muissa kuin dokumentaarisissa elokuvissa yleensä pidetään tyylirikkeenä. Tunnetuin esimerkki tästä on [[Ohukainen ja Paksukainen]] -elokuvat, joissa [[Oliver Hardy]]n maneerina on katsoa yleisön myötätuntoon vetoavasti, kun hänen koomikkoparinsa [[Stan Laurel]] koheltaa vieressä.
Yleisöön katsominen on yksi elokuva- ja näyttämötaiteen keinoista ylittää yleisön ja fiktiivisen esityksen välinen muuri, jota kutsutaan [[neljäs seinä|neljänneksi seinäksi]]. Amerikkalaisissa komedioissa tarkoituksena oli kuitenkin ennemmin luoda koominen vaikutus kuin tuoda ilmi tarinan fiktiivisyys ja särkeä fiktion illuusio, jotka yleensä ovat metafiktion tavoitteita. Vasta myöhemmin, esimerkiksi 50-luvun lopulla aloittaneen ranskalaisen elokuvaohjaajan [[Jean-Luc Godard]]in tuotannossa kameraan katsominen on yksi lukuisista elokuvallisista keinoista tuoda ilmi tarinoiden fiktiivisyys. Näin on myös amerikkalaisen elokuvaohjaajan ja näyttelijän [[Woody Allen]]in tuotannossa, jossa ''[[Annie Hall]]'' (1977) tarjoaa runsaimman määrän esimerkkejä elokuvallisen metafiktion keinoista. Niissä täyttyy selvästi myös [[William H. Gass]]in tekemän metafiktion määritelmän ajatus – todellisuuden ja fiktion suhteen kyseenalaistaminen: esimerkiksi omaa itseään esittävä henkilö ([[Marshall McLuhan]]) vedetään kuvan
Vaikka metafiktion joukkoon luetellaan usein elokuvia elokuvanteosta, metafiktio kuitenkin edellyttää tietoista viittaamista fiktion luomiseen. Erittäin harvinaisia ovat elokuvat, joissa yritetään yhtä aikaa kuvata sekä tarinaa itseään että tämän saman tarinan tekemistä. Kyseessä on nimenomaan yritys, koska tällaista itseensä viittaamista on vaikea täydellisesti kuvata. Elokuva, joka tuo tämän humoristisesti ilmi on [[Spike Jonze]]n ''[[Adaptation. Minun versioni]]'' ({{k-en|Adaptation.}}, 2002). Tätä mahdottomuutta symboloi elokuvassa mytologinen käärme [[Ouroboros]], joka syö omaa häntäänsä. ''Adaptation'' on myös muuten täynnä tyypillisiä metafiktion elementtejä: tarinan päähenkilönä on [[Charlie Kaufman]], jolle elokuvan oikea käsikirjoittaja on antanut nimensä.
Metafiktiivisyyttä edustaa myös [[Marc Forster]]in elokuva ''[[Aidosti outoa]]'' (Stranger than Fiction) vuodelta 2006: päähenkilö tulee tietoiseksi siitä, että hän on romaanihenkilö.
== Kirjallisuutta ==
Rivi 43:
* Hallila, Mika (2004). "Mitä metafiktio reflektoi?" — ''Katkos ja kytkös. Modernismin ja postmodernismin suhde traditioon'', s. 207–219. Toim. Katriina Kajannes, Leena Kirstinä ja Annika Waenerberg. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.
* Hallila, Mika (2006). ''Metafiktion käsite. Teoreettinen, kontekstuaalinen ja historiallinen tutkimus.'' Joensuu: Joensuun yliopiston humanistisia julkaisuja 44. Joensuun yliopisto.
* Kukkonen, Karin – Klimek, Sonja (2011). ''Metalepsis in Popular Culture.'' (Narratologia, 28.) Berlin: De Gruyter. ISBN 978-3-11-025278-1 {{ISSN|1612-8427}}
* Scholes, Robert (1979). ''Fabulation and Metafiction.'' Urbana – Chicago – London: University of Illinois Press.
* Sterne, Laurence (1998). ''Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet.'' Suomentanut Kersti Juva. Helsinki: WSOY.
Rivi 48 ⟶ 49:
== Aiheesta muualla ==
*[http://www.eng.fju.edu.tw/Literary_Criticism/postmodernism/metafiction.htm www.eng.fju.edu.tw/Literary_Criticism/postmodernism/metafiction.htm] {{en}}
| |||