Ero sivun ”Reino Oittinen” versioiden välillä
| [arvioimaton versio] | [arvioimaton versio] |
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
KB-alaviitteet |
|||
Rivi 4:
== Elämän alkuvaiheet ==
Reino Oittisen isä oli veturinkuljettaja, joka erotettiin sisällissodan jälkeen väliaikaisesti valtionrautateiden palveluksesta.
Syyskuussa 1937 Oittinen valittiin [[Tampereen kaupunginkirjasto]]n johtajaksi [[Tampereen kaupunginvaltuusto|kaupunginvaltuusto]]n sosiaalidemokraattisen enemmistön äänin. Porvariston valitettua vaalista maaherralle, tämä kumosi vaalituloksen koska Tampereen kaupunginkirjaston sääntöjen 3§ mukaan hakijalta edellytettiin kirjastoalan tuntemusta.<ref name="Keskinen">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1938b3.htm | Nimeke = 1938: Paljon porua patsaista | Tekijä = Jouni Keskinen | Tiedostomuoto = | Selite = | Julkaisu = Koskesta voimaa, 1918–1940 | Ajankohta = | Julkaisupaikka = | Julkaisija = | Viitattu = 13.10.2008 | Kieli = }}</ref>
Lannistumattomana Oittinen siirtyi vuonna 1938 [[Jyväskylä]]än ''[[Työn Voima]]''-lehden päätoimittajaksi, mistä jatkoi vielä samana vuonna [[Työväen Sivistysliitto|Työväen Sivistysliiton]] (TSL) opintosihteeriksi [[Väinö Voionmaa]]n kutsumana. Sotavuosina Oittinen vältti asepalveluksen ja kohosi TSL:n pääsihteeriksi 1942. Liiton varapuheenjohtajana hän oli 1947–1965 ja sen jälkeen puheenjohtajana. Sodan jälkeen hän työskenteli [[Työväen Akatemia]]n johtajana 1945–1950 ja vaikutti myös [[Voionmaan opisto]]n perustamiseen 1950. SDP:n kasvatustoimikunnan puheenjohtajana Oittinen oli avainhenkilö laadittaessa puolueelle uutta ohjelmaa, jolla 1952 korvattiin liki puoli vuosisataa käytössä ollut [[Forssan ohjelma]]. Hän oli pitkään yksi puolueensa keskeisistä ideologeista, mutta vältteli päivänpolitiikkaa ja kieltäytyi puolueriidan aikana puheenjohtajaehdokkuudesta.▼
▲
== Pitkä tie peruskouluun ==
Oittinen toimi opetusministerinä 1948–1950 [[Fagerholmin I hallitus|Fagerholmin]], 1951–1953 [[Kekkosen III hallitus|Kekkosen]], 1957–1958 [[von Fieandtin hallitus|von Fieandtin]], 1963–1964 [[Lehdon hallitus|Lehdon]] ja 1966–1968 [[Paasion I hallitus|Paasion]] hallituksissa, joista kolmessa viimeisessä samanaikaisesti pääministerin sijaisena. Hänet kutsuttiin aina, kun opetusministerin salkku osui SDP:lle; von Fieandtin ja Lehdon hallituksissa hän oli ammattiministerinä.
Ollessaan ensi kertaa ministerinä vuonna 1948 [[K.-A. Fagerholm]]in sosiaalidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa Oittinen joutui puolueensa linjan mukaisesti hylkäämään henkilökohtaisesti kannattamansa ns. [[Ruudun komitea]]n yhtenäiskouluesityksen, joka oli tarpeettomasti leimaantunut kommunistien hankkeeksi. Noustuaan vuonna 1950 [[Yrjö Ruutu|Yrjö Ruudun]] seuraajana kouluhallituksen pääjohtajaksi [[yhtenäiskoulu]]n toteuttamisesta tuli Oittiselle elämäntehtävä. Ruotsissa siihen siirtyminen alkoi jo samana vuonna, mutta Suomessa saatiin odottaa vielä yli kaksikymmentä vuotta. Oittisen kaksi seuraavaakaan ministerikautta eivät vieneet tavoitetta sanottavasti eteenpäin, sillä poliittinen tahto siihen puuttui yhä. Sen sijaan kehitettiin kouluhallituksen opetusneuvos [[Alfred Salmela]]n ajamaa uudistettua [[kansalaiskoulu]]a, joka jäi kuitenkin lyhytikäiseksi välivaiheeksi.<ref name="KB" /> Kehitys lähti liikkeelle maalaisliittolaisen opetusministeri [[Johannes Virolainen|Johannes Virolaisen]] asetettua koulujärjestelmän uudistamista pohtineen kouluohjelmakomitean 1950-luvun lopulla. Oittisen johtama riitaisa komitea pusersi 1959 vähemmistönsä kantaa heijastelevan mietinnön, jossa tuettiin yhtenäiskouluun siirtymistä. Vuonna 1961 Oittisen johtama kouluhallitus antoi mietintöä puoltavan lausuman, joka auttoi kääntämään riittävän monen porvaripuolueen poliitikon pään. Eduskunnassa meni marraskuussa 1963 läpi ponsi, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään toimiin yhtenäiskoulun toteuttamiseksi. Opetusministeriksi sopivasti palannut Oittinen asetti uuden peruskoulukomitean, jota jälleen johti itse. Komitean työn valmistuttua hän oli jo opetusministerinä uudessa hallituksessa, ja saattoi keväällä 1967 antaa peruskoulu-uudistusta koskevan lakiesityksen eduskunnalle. Hän joutui arvostelun kohteeksi vastustettuaan ns. [[pakkoruotsi]]a, joka lisättiin jälkeenpäin esitykseen, eikä häntä siksi huolittu opetusministeriksi enää keväällä 1968 aloittaneeseen [[Koiviston I hallitus|Koiviston hallitukseen]]. [[Ateismi|Ateistina]] hän olisi halunnut myös lakkauttaa tunnustuksellisen [[uskonnon opetus|uskonnon opetuksen]], mutta katsoi sen olevan toistaiseksi epärealistinen tavoite.<ref name="KB" />▼
Oittisen viimeisiä työvuosia haittasi ja eläkkeellejäämistä ennenaikaisti loukkaantuminen auto-onnettomuudessa kesällä 1966. Kouluhallituksen johdossa hänen uransa viimeiseksi vaiheeksi jäi eduskunnan vuonna 1968 hyväksymän peruskoulu-uudistuksen toimeenpano, joka kesti vielä vuosikymmenen. Hän oli mielissään satojen vanhojen yksityisten oppikoulujen ottamisesta valtion ja kuntien haltuun uudistuksen yhteydessä – näissä piireissä olivat olleet peruskoulu-uudistuksen vankimmat vastustajat. Hän oli kannattanut myös elitisten vanhan [[Suomen akatemia]]n lakkauttamista, joka myös toteutui vuonna 1969.<ref name="KB" />
▲Kehitys lähti liikkeelle maalaisliittolaisen opetusministeri [[Johannes Virolainen|Johannes Virolaisen]] asetettua koulujärjestelmän uudistamista pohtineen kouluohjelmakomitean 1950-luvun lopulla. Oittisen johtama riitaisa komitea pusersi 1959 vähemmistönsä kantaa heijastelevan mietinnön, jossa tuettiin yhtenäiskouluun siirtymistä. Vuonna 1961 Oittisen johtama kouluhallitus antoi mietintöä puoltavan lausuman, joka auttoi kääntämään riittävän monen porvaripuolueen poliitikon pään. Eduskunnassa meni marraskuussa 1963 läpi ponsi, jossa vaadittiin hallitusta ryhtymään toimiin yhtenäiskoulun toteuttamiseksi. Opetusministeriksi sopivasti palannut Oittinen asetti uuden peruskoulukomitean, jota jälleen johti itse. Komitean työn valmistuttua hän oli jo opetusministerinä uudessa hallituksessa, ja saattoi keväällä 1967 antaa peruskoulu-uudistusta koskevan lakiesityksen eduskunnalle. Hän joutui arvostelun kohteeksi vastustettuaan ns. [[pakkoruotsi]]a, joka lisättiin jälkeenpäin esitykseen, eikä häntä siksi huolittu opetusministeriksi enää keväällä 1968 aloittaneeseen [[Koiviston I hallitus|Koiviston hallitukseen]]. [[Ateismi|Ateistina]] hän olisi halunnut myös lakkauttaa tunnustuksellisen [[uskonnon opetus|uskonnon opetuksen]], mutta katsoi sen olevan toistaiseksi epärealistinen tavoite.
Muiden toimiensa ohella Oittinen oli 1950–1957 [[Suomen Taideakatemia]]n hallituksen, 1952 alkaen [[Kansallisooppera]]n hallintoneuvoston ja 1957–1965 Suomen [[UNESCO]]-toimikunnan puheenjohtajana. Kasvatustieteen [[kunniatohtori]]n arvonimi hänelle myönnettiin vuonna 1964<ref>[https://www.jyu.fi/akateemiset-tapahtumat/promootio/kunniat Jyväskylän yliopiston kunniatohtorit]</ref> ja [[Ministeri (arvonimi)|ministerin]] arvon hän sai 1971.<ref name="KB" />
Ensimmäiset peruskoulut aloittivat toimintansa Pohjois-Suomessa vuonna 1972 samoihin aikoihin kuin Oittinen jäi halvauskohtauksen vuoksi<ref name="KB" /> eläkkeelle, ja viimeiset kansakoulut ja oppikoulut siirtyivät historiaan Helsingissä 1978, jossa hän kuoli samana vuonna. Forssassa 75 vuotta aiemmin käynnistynyt työ oli saatettu päätökseen.
== Lähteet ==
| |||