Ero sivun ”Kansallisvaltio” versioiden välillä

[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
Ioooi (keskustelu | muokkaukset)
Rivi 19:
[[Benedict Anderson|Benedict Andersonin]] 1983 julkaistussa kirjassa "''Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua''" kansallisvaltiot käsitetään [[Sosiaalinen konstruktionismi|sosiaalisesti rakentuvaksi]] yhteisöksi. Andersonin mukaan kansallisvaltiot eivät perustu sen jäsenten keskinäiseen kommunikaatioon, vaan lähinnä sen jäsenten mieliin luotuun kuvaan yhteisöstä, valtiosta ja heidän osallisuudestaan siinä. Andersonin mukaan kaikki kansallisvaltiot ovat [[Kuvitteellinen yhteisö|kuviteltuja yhteisöjä]], koska sen jäsenet eivät tule koskaan tapaamaan suurinta osaa muista jäsenistä, kuulemaan heistä eivätkä siten myöskään tuntemaan heitä - mutta silti heidän mielissään on (ulkoa päin annettu) selvä käsitys yhteisöstä.
 
Tällaisten kuviteltujen yhteisöjen [http://en.wikipedia.org/wiki/Nation-building luominen] tuli mahdolliseksi todella vasta [[Kirjapainotaito|kirjapainotaidon]] kehittymisen myötä, kun muun muassa yhtenäisten massamedioiden, yhtenäisen koulutuksen ja yhtenäisen hallinnon kautta tietyn alueen ihmisille on päästy luomaan yhtenäistä kieltä ja kulttuuria.
 
Anderson esittää myös teorian siitä, kuinka kapitalistinen media on myyntimääriä maksimoidakseen ottanut käyttöön tietyn alueen yleisimmän kielen, ja painanut lehtensä sille kielelle. Näin tietyn alueen erilaiset murteet ovat osaltaan pikku hiljaa yhtenäistyneet.
 
Esimerkiksi suomen kielen tapauksessa kirjakieli on [http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kieli#Suomen_kielen_historiaa kehitetty] pääosin lounaissuomalaisten murteiden pohjalta. Ensimmäisenä suomeksi painettiin lähinnä uskonnollisia ja hallinnollisia tekstejä, mutta viimeistään suomenkielinen lehdistö ja vuoden [http://fi.wikisource.org/wiki/Kieliasetus_1863 1863 kieliasetus] loivat suomelle yhtenäisen kielen.
 
Historioitsija [[Eric Hobsbawm]] taasen korostaa, että kansakunnat eivät ole kovinkaan vanhoja, vaan verrattain hyvinkin uusia. Kyseessä ei hänen mukaansa ole kovinkaan pitkistä traditioista eikä esimerkiksi alunperin yhtenäisestä kielestä. Pikemminkin nämä ovat yleensä yksittäisen valtion suvereniteetin seurauksia, eivätkä kansallisvaltion perustavia syitä. Kirjassaan Nationalismi hän esimerkiksi lainaa 1800-luvulla vaikuttaneen, Italian yhdistämistä ajaneen [http://en.wikipedia.org/wiki/Massimo_d%27Azeglio [Massimo d'Azeglio]]n muistelmia, joissa hän toteaa, kuinka "Italia on tehty, nyt täytyy tehdä italialaiset" (''L'Italia è fatta. Restano da fare gli italiani'').<ref>http://www.thesocialcontract.com/pdf/one-two/Brhobsba.pdf</ref>