Ero sivun ”Ansa Ikonen” versioiden välillä

{{Näyttelijä

| nimi = Ansa Ikonen

| kuvankoko =

| kuvateksti = Ansa Ikonen vuonna 1957

| syntymäaika = {{Syntymäaika ja ikä|19|12|1913||1}}

| syntymäpaikka = [[Pietari (kaupunki)|Pietari]], [[Venäjän keisarikunta]]

| kuolinaika = {{Kuolinaika ja ikä|19|12|1913|23|5|1989}}

| lapset =

| merkittävät roolit = {{Lista|

* ''[[Juorukoulu]]''

* ''[[Romeo ja Julia]]''

* ''[[Runon kuningas ja muuttolintu]]''

* ''[[Vaimoke]]''

}}

| imdb = 0407530

| elonet = 121236

| tietokanta-os = {{Filmdatabas-henkilö|id=88897|nimi=Ansa Ikonen|lyhyt=1}}

| tietok-nimi = Svensk Filmdatabas

}}

 

Elokuvissa Ikonen näytteli niin [[komediaelokuva|komedioissa]], [[draamaelokuva|draamoissa]] kuin [[musikaali|musikaaleissakin]]. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat komediat ''[[Vaimoke]]'' ja ''[[Rakas lurjus]]'', eskapistinen elokuvaromanssi ''[[Kulkurin valssi]]'', epookkidraama ''[[Runon kuningas ja muuttolintu]]'', musiikkihupailu ''[[SF-paraati]]'' ja psykologinen draama ''[[Tyttö kuunsillalta]]''. Lähes kaikki Ikosen elokuvaroolit olivat hänen tähtikuvansa mukaisesti hyveellisiä hahmoja.

 

 

Ikosen teatteriura alkoi tyttörooleista 1930-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän sai näytelläkseen useiden menestysnäytelmien naispääosia, kunnes 1960-luvulla hänen roolitehtävänsä alkoivat vähetä ja pienentyä. Näyttelijänlaadultaan Ikonen oli ennen kaikkea komedioiden pirteä kaunotar ja klassikkonäytelmien tyylikäs sankaritar.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 175</ref> Hänellä oli muun muassa seitsemäntoista [[William Shakespeare|Shakespeare]]-tehtävää ja kuusi [[Molière]]-roolia. Lisäksi hän näytteli lukuisissa [[Seere Salminen|Serp]]in, [[Mika Waltari]]n ja muiden suomalaiskirjailijoiden huvinäytelmissä. Erityisen menestyksekäs oli Lady Teazlen rooli [[Richard Brinsley Sheridan]]in komediassa ''[[Juorukoulu]]''.<ref name="ReferenceA">Tainio, s. 180</ref><ref name="ElonetAnsa">[http://www.elonet.fi/fi/henkilo/121236 Elonet – Ikonen, Ansa]</ref>

Ansa Ikonen oli aviossa kollegansa [[Jalmari Rinne|Jalmari Rinteen]] kanssa vuodesta 1939 tämän kuolinvuoteen 1985. Heillä on kaksi tytärtä, [[Katriina Rinne|Katriina]] (s. 1939) ja [[Marjatta Rinne]] (s. 1945).

 

 

{{Sitaatti2|right|Me olimme pakolaisia, ja pakolainen ei kuulu minnekään. Se leimasi minun lapsuuteni. Pietari oli ollut kotipaikkamme kolmen sukupolven ajan, sinne emme voineet jäädä. Suomi, joka otti meidät vastaan, koska me olimme Suomen kansalaisia, vierasti meitä ’ryssiä’. Me jotka sen muutoksen aikana olimme vasta lapsia, kasvoimme Suomessa suomalaisiksi. Silti lapsuuden muistot, elämän alkulangat ovat siellä, Pietarissa.|Ansa Ikonen lapsuusvuosistaan<ref name="Tähtiaika, s. 14">Ikonen, s. 14</ref>}}

 

 

Ansa Ikosella oli köyhä ja kurja lapsuus, johon sisältyivät [[Pietari (kaupunki)|Pietari]]n nälänhätä ja vallankumouksen levottomuudet.<ref name=arvoituk>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288633684887.html | Nimeke = Ansa Ikosen syntymästä 100 vuotta: Arvoituksellinen Ansa | Tekijä = Majamaa, Maiju | Julkaisu = Ilta-Sanomat | Ajankohta = 19.12.2013 | Julkaisija = | Viitattu = 18.8.2015 }}</ref> [[Lokakuun vallankumous|Lokakuun vallankumouksen]] jälkeen Ikosen perhe muutti Suomeen. He olivat Suomen kansalaisia, mutta silti heitä pidettiin Suomessa ”[[ryssä|ryssinä]]”.<ref name="Tähtiaika, s. 14"/> Aluksi perhe asui [[Riihimäki|Riihimäellä]] Adele Ikosen isän luona. Sieltä he muuttivat [[Tikkurila]]n kautta Helsingin [[Käpylä]]än Joukolantie 14:ään.<ref> Ikonen, s. 15</ref><ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 20</ref> Aleksanteri Ikonen kuoli keuhkotautiin tammikuussa 1925, ja Adele Ikonen joutui taloudelliseen ahdinkoon.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 21</ref> Hän päätyi työskentelemään maalariksi konepajalle [[Pasila]]an, sillä siitä maksettiin paremmin kuin postityöstä, jota hän oli tehnyt Pietarissa. Vaihtelua aineellisesti köyhään elämään sai elokuvista, joita Adele Ikonen kävi katsomassa Ansa-tyttärensä kanssa.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 24</ref>

Oppimishaluinen Ansa otti myös laulutunteja, kuten hänen isänsä oli toivonut. Hän aloitti opinnot 14-vuotiaana Adele Ikosen vanhan koulutoverin [[Elbe Nissinen|Elbe Nissisen]] opetuksessa. Juuri Nissinen neuvoi Ikosta pyrkimään Konservatorioon.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 27</ref> Nissisen yksityiskoulussa Ikonen opiskeli myös näyttämöilmaisua, puhetekniikkaa ja liikuntaa.<ref name="Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 28"/>

 

Teatteriuransa alussa Ansa Ikonen oli alkanut seurustella kollegansa [[Jalmari Rinne|Jalmari Rinteen]] (1893–1985) kanssa. Tuolloin hän oli vielä suurelle yleisölle tuntematon.<ref name=arvoituk/> Ikonen ja Rinne tapasivat toisensa [[Helsingin Kansanteatteri]]ssa [[Koiton talo]]ssa. Suhde syveni ''[[Kaikki rakastavat]]'' -elokuvan kuvauksissa kesällä 1935. ”Älä niin vanhaa miestä ota”, oli Ikosen serkku opastanut.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 47</ref> Jalmari Ivar Rinne oli syntynyt [[Asikkala]]ssa marraskuussa 1893, joten hän oli Ikosta 20 vuotta vanhempi. [[Suomen Kansallisteatteri|Kansallisteatterissa]] Rinne aloitti samoihin aikoihin kuin Ikonenkin. Hän oli tuolloin naimisissa kollegansa [[Anni Aitto|Anni Aiton]] (1892–1976) kanssa, ja pariskunnalla oli kolme lasta: [[Tommi Rinne]] (1925–1999), [[Tiina Rinne]] (s. 1929) ja [[Taneli Rinne]] (s. 1934). Rinne-Aiton perhe oli muuttanut Helsinkiin [[Turku|Turusta]] vuonna 1932. Neljä vuotta myöhemmin Aitto palasi Turkuun kolmen lapsensa kanssa; Jalmari Rinne jäi Helsinkiin.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 52–56</ref>

 

Rinne jäi Kansallisteatterista eläkkeelle 1963, ja sen jälkeen hän näytteli teatterissa vierailijana.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 192</ref> Ikonen vetäytyi julkisuudesta jäähyväiskiertueensa jälkeen vuonna 1982. Hän jäi leskeksi lokakuussa 1985 ja muutti kaksi vuotta myöhemmin [[Munkkiniemi|Munkkiniemeen]] Thalian torppaan, näyttelijöiden ”vanhainkotiin”. Ansa Ikonen kuoli 75-vuotiaana Thalian torpassa pitkälliseen sairauteen 23. toukokuuta 1989.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 229–231</ref>

 

 

{{Sitaatti2|right|Teatteri ja elokuva ovat vain näennäisesti sukua toisilleen. Teatterin tekniikkaa ei voi käyttää elokuvassa eikä elokuvan näyttelemistekniikkaa voi käyttää näyttämöllä, senhän minä opin hyvin karvaasti.|Ansa Ikonen<ref> Ikonen, s. 96</ref>}}

 

[[Elbe Nissinen]] hankki Ansa Ikoselle avustajan paikan [[Kansan Näyttämö]]n kuoroon. Samaan aikaan, vuonna 1933, kyseinen teatteri yhdistyi [[Koiton Näyttämö]]n kanssa [[Helsingin Kansanteatteri]]ksi. Ikonen sai esitettäväkseen naispääosan Kansanteatterin [[Operetti|operetissa]] ''Havaijin kukka'', sillä varsinainen pääosan esittäjä oli sairastunut. Näyttelijä [[Hilja Jorma]], joka antoi Ikoselle yksityisopetusta, mainitsi Ikosen [[Suomen Kansallisteatteri]]n pääjohtaja [[Eino Kalima]]lle. Ikonen aloitti näyttelijäharjoittelijana Kansallisessa hieman ennen elokuvadebyyttiään.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 33</ref>

 

[[Valentin Vaala]] oli koulinut Ikosesta elokuvanäyttelijän: kaikki teatraalisuus piti karsia ja oppia käyttämään ”pientä ilmaisua”.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 66</ref> Ikonen sovelsi samaa tekniikkaa myös teatterityössään, ja se ei käynyt laatuun. Teatterilavalla ei voinut näytellä pätkissä, kuten elokuvassa, vaan piti olla koko ajan läsnä. Paljolti kollegansa [[Aku Korhonen|Aku Korhosen]] avulla Ikonen sisäisti teatterinäyttelemisen vaatiman jatkuvuuden, jota ei voinut katkaista.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 69</ref> Teatterivaikuttaja [[Mia Backman]]in avittamana Ikonen pääsi vihdoin teatteriuransa kipupisteiden yli.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 70</ref>

 

 

[[Arvi Pohjanpää]]n palkintonäytelmässä ''Jumalan käskynhaltija'' syyskaudella 1937 Ikonen näytteli Eino Kaipaisen tulkitseman Aarnen mielitiettyä Helenaa; kriitikot pitivät Helenan roolia psykologian näkökulmasta heikosti perusteltuna.<ref>Koskimies, s. 388</ref> Sen sijaan näytelmän [[Jumalan tuomio|elokuvaversiossa]] vuonna 1939 Ikosen suoritus arvioitiin voitokkaaksi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/119282 | Nimeke = Jumalan tuomio (1939) | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Viitattu = 13.10.2014 }}</ref> [[Simo Penttilä]]n huvinäytelmässä ''Vaarallinen ikä'' keväällä 1938 Ikonen näytteli ansiokkaasti insinööripariskunnan tytärtä.<ref>Koskimies, s. 397</ref> Ikosen muita 1930-luvun lopun näytöskappaleita olivat muun muassa ''Ihmeellinen Joosef''<ref>Koskimies, s. 408</ref> ja ''Nauru rakkaudelle'', jossa hän tulkitsi roolinsa ”hyvin täyteläisesti”.<ref>Koskimies, s. 409</ref>

Vaikka Ikosen teatterityöt olivat alkuun lähinnä sivuosia palvelijattarina, tyttärinä ja koulutyttöinä, hän kuului [[Kaisu Leppänen|Kaisu Leppäsen]] ja [[Henny Waljus|Henny Waljuksen]] ohella niihin Kansallisteatterin nuoriin naisnäyttelijöihin, jotka 1930-luvulla pääsivät parhaiten esiin.<ref>Koskimies, s. 421</ref>

 

{{Sitaatti2|right|Kun maa oli ’kiinni’, kaikki yhteydet ulkomaille tavalliselta ihmiseltä poikki ja koko kansalla yhteinen suuri tehtävä, säilyä hengissä, jotkin asiat kasvoivat suuriksi ja sillä tavalla tärkeiksi, että se tuntuu nyt aivan mahdottomalta.|Ansa Ikonen sota-ajasta<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 96</ref>}}

 

Jatkosodan aikana Ikonen näytteli Kansallisteatterissa muun muassa [[Klaus Suomela]]n teoksessa ''Hopeakihlajaiset'', [[Heinrich von Kleist]]in [[Molière]]-mukaelmassa ''Amphitryon'' ja [[Carlo Goldoni]]n suositussa komediassa ''Majatalon emäntä''.<ref>Koskimies, s. 431, 434 ja 437</ref> Vuonna 1943 Ikonen näytteli neiti Hardcastlen osan [[Oliver Goldsmith]]in komediassa ''Erehdysten yö'' ja onnistui tuomaan ”täyteen loistoonsa vilkkaan, henkevän ja aitonaisellisen esitystaitonsa”.<ref>Koskimies, s. 453</ref> [[Henrik Ibsen]]in näytelmässä ''Rakentaja Solness'' Ikonen tulkitsi Hildeä ja sai hyvät arvostelut. Taiteellisten voittojen sarja jatkui näytelmässä ''Mitta mitasta'', jossa Ikonen näytteli ”antaumuksellisesti” viatonta Isabella-neitoa.<ref>Koskimies, s. 469</ref> Vuonna 1945 hän loisti Sergio Pugliesen komediassa ''Merihevonen''.<ref>Koskimies, s. 476</ref>

 

Kesällä 1945 Ikonen oli mukana kiertuenäytelmässä ''Ettei rakkauteni unohtuisi'' [[Edvin Laine]]en ja [[Leif Wager]]in kanssa. Kiertueesta tuli yleisömenestys.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 115</ref> Vielä suuremman suosion sai [[Mika Waltari]]lta tilattu komedia ''Rakas lurjus'', jota esitettiin seitsemänä kesänä. Ikonen kiersi Suomea yhdessä Edvin Laineen ja Joel Rinteen kanssa. Henkilöitä oli kolme sen tähden, että kuljettiin Rinteen autolla, johon mahtui vain kolme ihmistä. Näytelmä käsittelee toisen maailmansodan jälkeistä ankaraa asuntopulaa ja sen suosio oli valtava. Ensi-ilta oli [[Somero]]lla heinäkuussa 1947.<ref name="Unohtumaton Ansa Ikonen, s. 119"/>

 

1940-luvun lopussa Ikonen näytteli naispääosan [[Seere Salminen|Serp]]in epookkikomediassa ''Katarina, kaunis leski''. Veikeästi keimailevan Katarina Thorwöstin roolia pidettiin suorastaan luotuna Ikosen näyttelijänlaadulle.<ref>Koskimies, s. 537</ref> Valkokankailla Katarinana keimaili Eeva-Kaarina Volanen. [[August Strindberg]]in näytelmä ''Eerik XIV'' oli arvostelumenestys. Ikonen näytteli [[Kaarina Maununtytär]]tä ja suoritui valjuksi luonnehditusta roolistaan kohtalaisesti. [[Eerik XIV|Eerikinä]] oli Joel Rinne, jonka psykologisesti vivahteikasta luonnetutkielmaa ylistettiin lähes täydelliseksi.<ref>Koskimies, s. 541 ja 542</ref>

 

Ikosen teatteriuran suuri menestysrooli oli Lady Teazle [[Richard Brinsley Sheridan]]in tapakomediassa ''[[Juorukoulu]]''. Suomen Kansallisteatterissa näytelmän ensiesitys annettiin kevätkaudella 1950 ohjaajanaan [[Wilho Ilmari]]. Sir Peter Teazle sai tulkitsijansa [[Uuno Laakso]]sta. Näyttelijäkaartia pidettiin ”mahdollisimman edullisena”: Ikosen ja Laakson lisäksi mukana olivat muun muassa Aku Korhonen, Unto Salminen, Joel Rinne ja Henny Waljus.<ref>Koskimies, s. 553 ja 555.</ref>

 

Vuosikymmenen lopussa Ikonen näytteli Vanda-nimistä viettelijätärtä Waltarin näytelmässä ''Miljoonavaillinki''. Kappaleen ohjasi Edvin Laine.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 218.</ref> ''Miljoonavaillingin'' elokuvaversiossa 1961 Ikosen rooli vaihtui naispääosaan hyveellisenä Ryhtilän vaimona. Elokuvassa Vandaa näytteli 24-vuotias [[Liana Kaarina]].<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/117543 | Nimeke = Miljoonavaillinki (1961) | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Viitattu = 13.10.2014 }}<br>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/henkilo/230844 | Nimeke = Liana Kaarina | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Viitattu = 13.10.2014 }}<br>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.imdb.com/title/tt0055177/?ref_=fn_al_tt_1 | Nimeke = Miljoonavaillinki (1961) | Julkaisu = Internet Movie Database | Julkaisija = IMDb, Inc. | Viitattu = 13.10.2014 | Kieli = {{en}} }}</ref>

 

 

Ikonen palasi ''Juorukoulun'' Lady Teazlen rooliin vuonna 1960, jolloin hän vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Näytelmä oli saanut uuden suomennoksen, jossa roolihenkilöiden nimet oli käännetty: Lady Teazle muuntui rouva Karstaksi.<ref>Rinne, s. 147</ref> Teatterikriitikko [[Sole Uexküll]]in mielestä Ikosen suoritus oli valloittavanraikas ja tervejärkinen. Hän huomioi ”ansa-ikosmaisen komediennetyön”, älykkään ja nasevasti replikoidun.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 161</ref> Vuonna 1961 Ikonen näytteli jälleen Serpin kappaleessa ''Katupeilin takana'' ja piti 25-vuotisjuhlakiertueen, jolla esitettiin [[Melchior Lengyel]]in ja Lajos Bírón näytelmää ''Keisarinna''.<ref name="UAI219">Loivamaa & Vekkeli, s. 219</ref>

Tauno Palo järjesti juhlakiertueen 35-vuotisen teatteriuransa kunniaksi 1968. Kiertueella oli mukana myös Ansa Ikonen, näytelmänä oli Leo Lenzin ''Rakkautta ristiin rastiin'' ja Ikonen näytteli rouva Laura Palokangasta.<ref>Nevalainen, s. 100</ref> Ikonen alkoi kärsiä työpulasta 1970-luvulle tultaessa.<ref name="UAI223">Loivamaa & Vekkeli, s. 223</ref>

 

 

Vuonna 1971 oli Ikosen 35-vuotistaiteilijajuhlan vuoro. Näytelmänä oli Molièren luonnekomedia ''Ihmisvihaaja'', jossa Ikonen tulkitsi Celimènen roolin. Niin ikään 1971 Ikosella oli rooli [[Ödön von Horváth]]in näytelmässä ''Wienerwaldin tarinoita''. Seuraavana vuonna Ikonen näytteli [[Tuuli Reijonen|Tuuli Reijoselta]] tilatussa kirjenäytelmässä ''Nuori Ida Aalberg''. Nimiroolin tulkitsi [[Kyllikki Forssell]]. Samaisena vuonna Ikonen oli mukana [[Honoré de Balzac]]in komediassa ''Liikemies'' ja [[Teuvo Pakkala]]n näytelmässä ''[[Tukkijoella (näytelmä)|Tukkijoella]]''. Jälkimmäisestä tuli menestyskappale, jonka merkeissä Ikonen teki vierailun lapsuudenkaupunkiinsa Pietariin, jota tuolloin kutsuttiin nimellä Leningrad.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 224</ref>

Ansa Ikonen jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle vuonna 1978.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 227</ref><ref name="valokiila">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.teatterimuseo.fi/kokoelmat/valokiilassa/valokiilassa-2013/joulukuu-2013/ | Nimeke = Valokiilassa – Joulukuu 2013 | Julkaisu = teatterimuseo.fi | Julkaisija = Teatterimuseo | Viitattu = 13.10.2014 }}</ref>

 

 

Ikonen aloitti jäähyväiskiertueensa kevättalvella 1981. Näytelmänä oli [[Sidney Howard]]in ''Äiti rakastaa'', jonka ohjasi [[Seppo Kolehmainen]]. Ikonen näytteli keskushenkilöä, rouva Phelpsiä. Elokuva-arvostelija [[Paula Talaskivi]] piti Phelpsin roolia täysosumana. Hän arvioi: ”Hän [Ikonen] ei pyri näyttelijänä miellyttämään&nbsp;–&nbsp;–. Hän haluaa tehdä hyvää työtä, perusteellisesti tutkittua ja älyllisesti tulkittua.”<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 179 ja 180.</ref>

Vaikka Ansa Ikonen muistetaan ensisijaisesti lukuisista elokuvarooleistaan, hänen näyttelijän uransa painopiste oli teatterissa, päinvastoin kuin [[Helena Kara]]n ja [[Regina Linnanheimo]]n, jotka olivat leimallisesti filmitähtiä.<ref name="ISVL"/> Sekä teatteri- että elokuvataide olivat Ikoselle mieluisia, eikä hän nostanut kumpaakaan toisen yläpuolelle. Hän kuitenkin totesi teatterin olevan pohjana elokuvatyöskentelylle. Elokuvatyö oli hektistä, kun taas teatterissa rooleja oli aikaa pohjustaa ja syventää. Elokuvassa rooleja taustoittava tieto oli hankittava itse. Teatterinäytelmät tehtiin kokonaisuuksina, elokuvat sen sijaan pätkittäin.<ref> Ikonen, s. 96 ja 97.</ref>

 

{{Sitaatti2|right|Elokuvassa ei ole kikkaa tai temppua, jolla roolista tulee hieno suoritus. Ei ole mitään sellaista ’osaamista’, jolla kuvasta syntyy aito. Sitä ei tehdä näyttelemällä, se täytyy elää. Kuvaushetkellä on elettävä syvästi roolinsa, on oltava aito ja tosi, ilmeiden ja eleiden on oltava oikeita, ei esitettyjä.|Ansa Ikonen elokuvatyöstä<ref name="ElonetAnsa"/><ref>Tuula Saarikoski: ''Tähtiaika''. ''Ansa Ikonen''. Helsinki:Weilin & Göös 1980</ref>}}

 

Ansa Ikosen elokuvauran alku oli vaikea. [[Suomi-Filmi]]n tuottajaohjaaja [[Erkki Karu]] sanoi hänelle suoraan, ettei hän sovellu elokuva-alalle.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 30.</ref> Ikonen pääsi kuitenkin statistiksi Karun elokuviin ''[[Meidän poikamme ilmassa – me maassa]]'' (1934) ja ''[[Syntipukki (vuoden 1935 elokuva)|Syntipukki]]'' (1935). Lisäksi hän esiintyi parissa mainoselokuvassa.<ref name="ElonetAnsa"/> 1930-luvun puolivälissä Suomi-Filmin johtoon astui [[Risto Orko]]. Lannistumaton Ikonen tiedusteli häneltä elokuva-alan töitä; näyttelijäntehtäviä ei ollut, mutta [[klaffi]]tytön paikka järjestyi.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 36</ref> Avustajan tehtävät saivat jäädä, kun ohjaaja [[Valentin Vaala]] kiinnostui Ikosesta ja halusi hänet suunnitteilla olleen [[Romanttinen komedia|romanttisen komediansa]] ''[[Kaikki rakastavat]]'' (1935) toiseen naispääosaan, jossa hän näyttelisi Tauno Paloa vastaan. [[Hanko|Hangon]] rannoilla kuvatun komedian varsinainen pääpari oli Jalmari Rinne ja [[Birgit Nuotio]], mutta Ikonen ja Palo veivät päähuomion.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 44.</ref>

 

 

 

Kahden komedian jälkeen seurasi kaksi draamaelokuvaa: Orkon ohjaama ''[[Ja alla oli tulinen järvi]]'' (1937), jossa Ikosella oli sivuosa sekä Vaalan ohjaama ''[[Koskenlaskijan morsian (vuoden 1937 elokuva)|Koskenlaskijan morsian]]'' (1937), joka oli kolmas Ansa & Tauno -elokuva. Ikonen oli sangen epäuskoinen sen suhteen, että hänen olisi tulkittava maalaistyttöä valkokankaalla.<ref> Ikonen, s. 55.</ref> ''Koskenlaskijan morsiamesta'' tuli yleisö- ja arvostelumenestys paitsi Suomessa, myös [[Ruotsi]]ssa.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 71.</ref>

Suosikkipari Ansa & Tauno palasi valkokankaille keväällä 1939 [[Suomen sisällissota|Suomen sisällissodan]] jälkimaininkeihin sijoittuvassa [[draamaelokuva|draamassa]] ''[[Jumalan tuomio]]''. Helenan rooli oli Ikoselle tuttu jo teatterilavalta. Kriitikot pitivät elokuvaa ennen kaikkea Ikosen voittona, ja hänen roolitulkintaansa ylistettiin. Elokuva jäi silti ''SF-paraatiin'' verraten vähälle huomiolle.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 79.</ref> Kesällä 1939 alettiin kuvata [[Yrjö Norta]]n ohjaamaa musiikkielokuvaa ''[[SF-paraati]]''. Siinä Ikonen ja Palo ovat juuri sellainen romanttinen pääpari, jollaisena kansa heidät tahtoi. Aikalaisarvioissa ”ensimmäinen suomalainen oikea [[revyy]]elokuva” toivotettiin pienin varauksin tervetulleeksi. [[Georg Malmstén]] sävelsi elokuvaan useita musiikkikappaleita, joista sittemmin tuli ikivihreitä iskelmiä.<ref name="elonet.fi">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/119221 | Nimeke = SF-paraati | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen arkisto | Viitattu = 12.10.2014 }}</ref>

 

 

{{Sitaatti2|right|''Kulkurin valssin'' kuvasi [[Felix Forsman]], jonka kanssa en ollut aikaisemmin filmannut. Ja kyllä minä ällistyin, kun näin katselussa itseni. Minä olin aivan kuin vieras ihminen. Kymmeniä vuosia minua raivostutti se niin, että en voinut suuttumatta katsoa koko elokuvaa.|Ansa Ikonen muistelee ''Kulkurin valssia''<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 93</ref>}}

Kevättalvella 1941 kuvattiin [[Hannu Leminen|Hannu Lemisen]] esikoisohjaus ''[[Täysosuma (vuoden 1941 elokuva)|Täysosuma]]''. Tyypilliseen ”vanhan” suomalaisen elokuvan tapaan sen juoni rakentuu väärien henkilöllisyyksien varaan. Siinä Ikonen näytteli [[Aku Korhonen|Aku Korhosta]] vastaan.<ref> Ikonen, s. 90</ref> Jatkosodan puhkeaminen siirsi elokuvan valmistumista ja ensi-iltaa marraskuuhun 1941.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/121235 | Nimeke = Täysosuma | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen arkisto | Viitattu = 12.10.2014 }}</ref>

 

 

''[[Kulkurin valssi]]a'' alettiin kuvata loppukesästä 1940. Sen taustalla on ruotsalainen kansanlaulu ''Vandrarvalsen''. Kuvaukset saatiin valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Myös ''Kulkurin valssin'' juoni perustuu väärinkäsityksiin ja vääriin henkilöllisyyksiin. Tauno Palo näytteli kulkuri-Arnoldin osan ja Ansa Ikonen hänen ihastustaan, kartanonneito Helenaa. Elokuva on pitkälti Palon show’ta; Ikonen tulee tarinaan mukaan puolen välin paikkeilla. ''Kulkurin valssissa'' näytteli sivuroolia myös [[Regina Linnanheimo]], joskaan ei samoissa kohtauksissa Ikosen kanssa. Elokuvan ensi-ilta oli tammikuussa 1941. Aikalaiskriitikot ottivat teoksen vastaan varovaisen myönteisesti. Yleisömenestys oli ennenkokematon, ja elokuvasta muodostui ajan myötä suomalaisen elokuvataiteen klassikko. Sen katsojaluku kohosi puoleentoista miljoonaan ja oli katsotuin suomalainen kunnes [[Edvin Laine]]en ''[[Tuntematon sotilas]]'' vuonna 1955 keräsi vielä suuremman yleisön.<ref name="KULKURIN">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/105505 | Nimeke = Kulkurin valssi | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen arkisto | Viitattu = 12.10.2014 }}</ref>

Ikonen muisteli [[Elokuva-Aitta]] -lehdessä vuonna 1948: ”''Kulkurin valssi'' oli kaikkein mahdottomin filmaus, mihin koskaan olen osallistunut.” Joenrantakohtausta kuvattaessa oli ongelmia sateisen sään kanssa, ja Ikosen roolihahmolle kuulunut ja kohtauksessa tarvittu päivänvarjo oli unohtunut studioon.<ref name="KULKURIN" />

 

 

Vuonna 1942 Ikonen näytteli kahdessa ensi-iltaelokuvassa. Alkusyksystä nähtiin [[Toivo Särkkä|Toivo Särkän]] ohjaama [[melodraama]] ''[[Uuteen elämään]]'', jossa Ikonen näytteli [[Unto Salminen|Unto Salmisen]] parina. Jouluna 1942 tuli valkokankaille [[Orvo Saarikivi|Orvo Saarikiven]] ohjaustyö ''[[Rantasuon raatajat]]'', jossa Ikonen näytteli maalaisroolin, Rantasuon Maijan. Eino Kaipainen näytteli Rantasuon Taavettia, ja kumpainenkin roolihahmo uhkui hyveellisyyttä.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 96 ja 97</ref> Elokuva perustuu [[Urho Karhumäki|Urho Karhumäen]] romaaniin ''Rantasuon sankarit''. Ikonen piti sekä romaanista että Maijan osastaan. Vaikka maalaisrooleja ei pidetty aivan Ikosen omimpana alana, hänelle itselleen ei ollut merkitsevää oliko roolihahmo maalainen vai kaupunkilainen. Muistelmissaan Ikonen painottaa, että roolihenkilön vahvuus ja mielenkiintoisuus saivat hänet panostamaan roolisuoritukseen.<ref> Ikonen, s. 123</ref> [[Suuret nälkävuodet|1860-luvun nälkävuosiin]] ajoittuva ''Rantasuon raatajat'' oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 97</ref>

Orvo Saarikiven ohjaama teos ''[[Suomisen Olli rakastuu]]'' sai ensi-iltansa jouluna 1944.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/121428 | Nimeke = Suomisen Olli rakastuu (1944) | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Viitattu = 13.10.2014 }}</ref> Neljännessä [[Suomisen perhe]]en vaiheista kertovassa komediassa Ikonen näytteli laulunopettaja Tuulia Tähtistä vastaparinaan Ollia näytellyt [[Lasse Pöysti]]. Elokuva oli sekä arvostelu- että yleisömenestys.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 100</ref> Lokakuussa 1945 Ikonen näytteli [[Pelastusarmeija]]n luutnanttia elokuvassa ''[[Nokea ja kultaa]]''. Miespääosan teki elokuvan ohjaaja [[Edvin Laine]], lapsirooleissa nähtiin [[Veli-Matti Kaitala]] ja [[Ritva Åberg]]. Ikosen äiti Adele Ikonen kuoli kuvausten aikana. Hänen oli kuitenkin työnnettävä surunsa taka-alalle suoriutuakseen vaativasta roolista. ''Tähtiaika''-muistelmissaan Ikonen korostaa, että näyttelijän yksityiselämän merkittävät tapahtumat, kuten syntymät ja kuolemat, eivät saa näkyä roolisuorituksissa.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 116 ja 117</ref>

 

Ikosen tähdittämien elokuvien ensi-illoissa seurasi parin vuoden tauko. Elokuussa 1947 valkokankaille tulivat teokset ''[[Pikku-Matti maailmalla]]'' ja ''[[Pikajuna pohjoiseen]]''. Jälkimmäinen oli arvostelumenestys ja sai kaksi Jussi-palkintoa. Elokuvan miespääosissa olivat Eino Kaipainen ja [[Leif Wager]]. ''Pikajuna pohjoiseen'' jäi Ikosen ja Wagerin ainoaksi yhteiselokuvaksi. [[Fenno-Filmi]]n tuottama elokuva oli Ikoselle poikkeuksellinen loikkaus vieraaseen yhtiöön; muutoin hän näytteli ainoastaan Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden tuotannoissa.<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 120</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.elonet.fi/fi/elokuva/122291 | Nimeke = Pikajuna pohjoiseen | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen arkisto | Viitattu = 15.10.2014 }}</ref> Lastenseikkailu ''Pikku-Matti maailmalla'' oli Ikosen uralla erikoisuus, sillä siinä hän esitti ”kevytkenkäistä naista”. Jotta hän olisi ollut roolissaan uskottava, hänen hiuksensa värjättiin tummiksi.<ref>Ikonen, s. 152</ref>

 

Maaliskuussa 1948 sai ensi-iltansa yhdeksäs Ansa & Tauno -elokuva, Edvin Laineen ohjaama ''[[Laitakaupungin laulu]]''. Sitä varten rakennettiin kokonainen katu rakennuksineen studion sisälle. ”–&nbsp;–&nbsp;ja katu oli oikeaa hiekkaa, joka kävellessä narskui jalkojen alla ihan aidosti”, Ikonen kuvailee muistelmissaan.<ref>Ikonen, s. 153.</ref> Aikalaiskriitikot arvioivat elokuvan teennäiseksi ja moralisoivaksi.<ref name="UAI121">Loivamaa & Vekkeli, s. 121</ref> Vuonna 1949 Ikonen näytteli [[Valentin Vaala]]n ohjauksessa ensimmäisen kerran sitten ''Koskenlaskijan morsiamen'' (1937). Elokuva oli epookkidraama ''[[Jossain on railo]]''. Ikonen tulkitsi kartanonrouvaa vastanäyttelijöinään [[Santeri Karilo]] ja [[Ekke Hämäläinen]]. Kriitikot kiittivät Ikosta ryhdikkäästä ja kypsästä roolisuorituksesta.<ref name="UAI121"/>

 

 

{{Sitaatti2|right|Ansa oli ''Kuunsillassa'' todella hyvä. Se oli yksi hänen parhaita roolejaan. Ansa tarvitsi tällaisen unelman. Hän oli itse vähän yksiviivainen. Siksi hän ajautui elokuva-alallekin. Se oli ’unelma-ammatti’, siis ammatti, jossa oltiin tekemisissä unelmien kanssa. Unelma siivitti hänet, antoi erityisen hehkun. Hän syttyi. Analysoin sitä niin, että hän oli tietyllä tavalla jäänyt pikkutytöksi. Hän tarvitsi unelman syttyäkseen, ja se oli parasta hänessä näyttelijänä. Olihan hänessä toinenkin puoli, se tomera, mutta parhaan hänestä sai irti unelma.|Matti Kassila<ref>Loivamaa & Vekkeli, s. 137</ref>}}

Viimeinen Ansa & Tauno -elokuva sai ensi-iltansa 12. lokakuuta 1956.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.elonet.fi/fi/elokuva/124270 | Nimeke = Ratkaisun päivät (1956) | Julkaisu = Elonet | Julkaisija = Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Viitattu = 13.10.2014 }}</ref> ''[[Ratkaisun päivät]]'' -elokuvan ohjasi [[Hannu Leminen]]. Ikosen näyttelemä sairaanhoitaja Leena Auer ja Palon näyttelemä majuri Yrjö Hartti rakastuvat toisiinsa. Heidän rakkautensa tiellä on kuitenkin synkkä salaisuus: Yrjö tappoi Leenan aviomiehen jatkosodan loppuvaiheessa. Elokuva oli jopa esityskiellossa 1970-luvun puolivälissä, koska sitä pidettiin neuvostovastaisena.<ref name="UAI143">Loivamaa & Vekkeli, s. 143.</ref> Tammikuussa 1958 sai ensi-iltansa Ikosen toiseksi viimeinen pääosaelokuva, [[Jack Witikka|Jack Witikan]] ohjaama ''[[Äidittömät]]''. Ikosella oli professorinrouvan osa, sama jota hän oli näytellyt kappaleen teatteriversiossa. Elokuvan osajako oli pääosin sama kuin teatterissa. Nopeasti ja vähin kustannuksin valmistunut teos sai nuivan vastaanoton. ”Samat näyttelijät esittivät samoja roolejaan, samat ohjaajat ohjasivat entisillä ideoillaan”, Ikonen latasi muistelmissaan.<ref name="UAI143"/><ref name=" TA195">Ikonen, s. 195.</ref>

 

 

{{Sitaatti2|right|Filmi oli minun nuoruudenhaaveeni. Se haave toteutui, ja päinvastoin kuin usein, totuus oli haaveen veroinen. Olin uneksinut saavani tehdä tätä työtä, sain tehdä sitä 27 vuotta, kokonaisen elokuvan aikakauden. Sinä aikakautena me teitittelimme toisiamme, ja elokuvat joita teimme, teitittelivät katsojia. Mutta me kuuluimme yhteen, suomalainen elokuva, suomalaiset tähdet ja suomalainen yleisö. Se oli rakkautta.|Ansa Ikonen<ref>Ikonen, s. 204</ref>}}

Ikonen näytteli kahdessa televisioelokuvassa: ''Viehättävä vaimoni'' (1963) ja ''Robinson Crusoe Jr'' (1976). Lisäksi hän teki sivuroolin 1960-luvun suomalaisessa suosikkisarjassa ''[[Me Tammelat]]''.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://finnish.imdb.com/name/nm0407530/?ref_=ttfc_fc_cl_t63 | Nimeke = Ansa Ikonen (1913–1989) | Julkaisu = Internet Movie Database | Julkaisija = IMDb, Inc. | Viitattu = 1.10.2014 | Kieli = {{en}} }}</ref> Vuosina 1969–1970 Ikonen näytteli [[viipuri]]laista rouvaa [[Ester Erhomaa]]n romaaniin perustuvassa televisiosarjassa ''Matleena ja päärynäpuu''.<ref name="UAI223"/> Vuosina 1966–1967 Ikonen oli yhdessä Tauno Palon kanssa vakioesiintyjänä [[Yleisradio]]n viihdeohjelmassa ''Tullaan tutuiksi''.<ref> Nevalainen, s. 99</ref>

 

 

Teatteri- ja elokuvauransa ohella Ikonen näytteli useissa [[Kuunnelma|radiokuunnelmissa]].<ref>Suomen teatterit ja teatterintekijät 1974, s. 258</ref> Hänellä oli roolitehtävä muun muassa kuunnelmissa ''Kaksintaistelu ateljeessa'' (1938) ja ''Vahtonen ei vedä vesiperää'' (1963). Kuunnelmassa ''[[Pohjalaisia (näytelmä)|Pohjalaisia]]'' (1954) Ikonen näytteli Tauno Palon kanssa päähenkilön Erkki Harrin jälkikasvua.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://www.kirjastot.fi/kysy/on-sanottu-etta-nayttelija-tauno | Nimeke = On sanottu että näyttelijä Tauno Palo esiintyi n. 20 kuunnelmassa. Onko ko. kuunnelmia säilynyt arkistoissa? Minkä tyyppisiä kuunnelmia ne olivat? | Julkaisu = Kysy kirjastonhoitajalta | Julkaisija = Kirjastot.fi | Viitattu = 19.12.2017 | Kieli = }}</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = https://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/07/18/radiodekkareita-jannitysta-ja-murhia-keskella-kesaa | Nimeke = Radiodekkareita - jännitystä ja murhia keskellä kesää | Julkaisu = Yle.fi | Julkaisija = Yleisradio | Viitattu = 19.12.2017 | Kieli = }}</ref>

 

{{Sitaatti2|right|Se tunteen syvyys ja aitous, jota me [Ansa Ikonen ja Tauno Palo] elokuvissa esitimme, oli oikeaa ja latautunutta vain filmissä. Kameran kautta nähtynä ne ovat ehdottomasti oikeita, mutta ei niillä ole mitään tekemistä ihmisten välisten yksityiselämän suhteiden kanssa.|Ansa Ikonen muistelmissaan<ref>Ikonen, s. 187</ref>}}

 

Elokuvatyöskentelyssä Ikonen ja Palo sopivat alusta alkaen yhteen. Ikosen oli helppo näytellä Palon kanssa. Palo suhtautui Ikoseen luontevasti ja teki nuoreen näyttelijättäreen vaikutuksen eläytymisellään ja aitoudellaan. Yksityisihmisinä he eivät alkuun varsinaisesti edes pitäneet toisistaan. Paloa ei liiemmin miellyttänyt Ikosen suorasukainen tapa esittää mielipiteensä. Vähitellen Ikonen alkoi arvostaa Ansa & Tauno -yhteistyötä. Palosta ja Ikosesta tuli hyviä ystäviä, kunhan oppivat pitämään toisistaan.<ref>Ikonen, s. 39, 187 ja 188</ref> Monien yllätykseksi Palo ja Ikonen eivät tosielämässä olleet aviopari, joksi heitä oltiin luultu. Tauno Palo kertoo muistelmissaan, että häneltä aina joskus saatettiin kaupungilla kysäistä, kuinka vaimonne Ansa Ikonen voi.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://yle.fi/vintti/yle.fi/ikimuistoinen/ikonen.html | Nimeke = Ansa Ikonen Ylen Ikimuistoinen-sivuilla | Julkaisu = yle.fi | Julkaisija = Yle | Viitattu = 15.10.2014 }}</ref>

 

 

* [[Kaikki rakastavat]] (ohjaus Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1935)

* [[Vaimoke]] (Valentin Vaala, Suomi-Filmi, 1936)

* [[Professori Masa]] (Matti Kassila, SF, 1950)

* [[Isän vanha ja uusi]] (Matti Kassila, SF, 1955)

 

Toinen Ikosen kanssa usein nähty miesnäyttelijä oli Eino Kaipainen, joka oli häntä neljätoista vuotta vanhempi. Palon kanssa Ikonen teki työtä vaistonvaraisesti, Kaipaisen kanssa hän neuvotteli asiat etukäteen. Ikonen ja Kaipainen näyttelivät toisiaan vastaan kuudessa elokuvassa; kaikkiaan heille kertyi kahdeksan yhteistä elokuvaa:<ref>Ikonen, s. 189</ref>

 

* [[Kuin uni ja varjo]] (ohjaus Yrjö Norta, Toivo Särkkä, SF, 1937)

* [[Runon kuningas ja muuttolintu]] (Yrjö Norta, Toivo Särkkä, SF, 1940)

* [[Vaivaisukon morsian]] (Toivo Särkkä, SF, 1944)

* [[Pikajuna pohjoiseen]] (Roland af Hällström, Fenno-Filmi, 1947)

 

Lankonsa Joel Rinteen kanssa Ikonen näytteli jo elokuvauransa alussa, mutta varsinaisia vastanäyttelijöitä he olivat vasta vuoden 1953 elokuvassa ''Tyttö kuunsillalta''.<ref name="Tähtiaika188">Ikonen, s. 188–190</ref>

Ikonen ja Jalmari Rinne nähtiin usein samoissa elokuvatuotannoissa, ei kuitenkaan lemmenparina. Esimerkiksi ''Kulkurin valssissa'' he eivät olleet edes samoissa kohtauksissa. Teatterissa he sen sijaan toisinaan näyttelivät rakastavaisia, esimerkiksi [[Operetti|opereteissa]]. Ikoselle nämä tilanteet olivat helpompia kuin Rinteelle, jonka oli vaikea näytellä helliä tunteita Ikosen tulkitsemaa hahmoa kohtaan. Olihan taustalla joka tapauksessa aito tunne.<ref>Ikonen, s. 186</ref>

 

Ansa Ikosen ominaispiirteitä olivat hohtavan vaaleat hiukset, suuret ruskeat silmät ja ”kunnollisen ihmisen” imago: hän näytteli viattomia tervehenkisiä nuoria ja myöhemmin vastuullisia äitejä. Vain harvat hänen roolihahmoistaan olivat paheellisia tai huikentelevia. Ikosen harvinaisiin ominaisuuksiin kuului niin kutsuttu fotogeenisyys. Hänen valovoimansa välittyi ennen kaikkea kameran välityksellä, ja hän tiedosti erikoislaatunsa.<ref name="ISVL">Alanen, Antti: ''Ilta-Sanomat'', Viikkoliite 26.10.–27.10.2013, s. 11.</ref>

 

Toisen maailmansodan jälkeen Ikosen elokuvaroolit olivat lähinnä vastuullisia aikuisia naisia, vaikka mukaan mahtui jokunen elämänhallintansa menettänyt hahmokin. Ammattinsa puolesta yhteiskunnallista sosiaalista vastuuta kantavaa naista Ikonen näytteli muun muassa elokuvassa ''Nokea ja kultaa'' (1945). Hyveellisiä perheenäitejä hän tulkitsi muun muassa elokuvissa ''Vihaan sinua – rakas'' (1951) ja ''Isän vanha ja uusi'' (1955). Olivian rooli epookkikomediassa ''Kulkurin tyttö'' (1952) oli paluu tyttörooleihin. Vanhojen naisten roolit jäivät Ikosen tähtikuvan ulkopuolelle, sillä hänen valkokangasuransa päättyi 47-vuotiaana.<ref name="ElonetAnsa"/>

 

Ikonen ja Tauno Palo tekivät yhteistyötä myös levytysstudiossa. Marraskuussa 1940 he levyttivät ''SF-paraatista'' tuttuja musiikkikappaleita, kuten ”Nuoruuden sävel”. Vuonna 1974 Ikonen ja Palo levyttivät albumin ''Ansa & Tauno'', jolle ikuistettiin muun muassa ”Kulkurin valssi” ja ”Vaimoke”. Restauroituina ja uudelleen masteroituina Ikosen lauluja on sisällytetty vuonna 2008 julkaistulle CD-albumille ''[[Tauno Palo – 100 vuotta]]''.<ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.aanitearkisto.fi/firs2/fi/kappale.php?Id=Nuoruuden+s%E4vel | Nimeke = Nuoruuden sävel | Julkaisu = aanitearkisto.fi | Julkaisija = Suomen Äänitearkisto r. y. | Viitattu = 15.10.2014 }}</ref><ref>{{Verkkoviite | Osoite = http://www.aanitearkisto.fi/firs2/fi/nimike.php?Id=Ansa+%26+tauno | Nimeke = Ansa & Tauno | Julkaisu = aanitearkisto.fi | Julkaisija = Suomen Äänitearkisto r. y. | Viitattu = 15.10.2014 }}</ref><ref>http://www.salix.fi/cd-115.htm</ref> Kaikkiaan Ikonen levytti yksitoista musiikkikappaletta.<ref name="IkonenÄänitys">{{Verkkoviite | Osoite = http://www.aanitearkisto.fi/firs2/fi/index.php | Nimeke = Suomen äänitearkiston tietokanta vuosilta 1901 – 1999 | Selite = Kirjoita ”Esittäjä” kenttään ”Ikonen Ansa” | Julkaisu = aanitearkisto.fi | Julkaisija = Suomen Äänitearkisto r. y. | Viitattu = 13.10.2014 }}</ref>

 

Ansa Ikosen näyttämötehtäviä olivat muun muassa:

 

 

{{Sitaatti2|right|Minusta tuntuu, että ne, jotka nyt ovat lapsia, tulevat vielä vuosikymmenien jälkeen katsomaan hänen elokuviaan ja ihastelemaan, että meillä on ollut tällainen tähti.|Näyttelijä [[Eeva-Kaarina Volanen]] Ansa Ikosesta<ref name="valokiila" />}}

|-

|-

| ''[[Meidän poikamme ilmassa – me maassa]]'' || nainen palkintojenjakotilaisuudessa

|-

|-

| ''[[Kaikki rakastavat]]'' || Sirkka Mares

| [[Elokuvavuosi 1936|1936]] || ''[[Vaimoke]]'' || Kirsti Leivo

|-

|-

| ''[[Koskenlaskijan morsian (vuoden 1937 elokuva)|Koskenlaskijan morsian]]'' || Nuottaniemen Hanna

| ''[[Kuriton sukupolvi (vuoden 1937 elokuva)|Kuriton sukupolvi]]'' || Marja

|-

|-

| ''[[Olenko minä tullut haaremiin (vuoden 1938 elokuva)|Olenko minä tullut haaremiin]]'' || Helvi Heinonen

| [[Elokuvavuosi 1939|1939]] || ''[[Jumalan tuomio]]'' || Helena Talpia

|-

|-

| ''[[Serenaadi sotatorvella]]'' || Oili Mäkipalo

| ''[[Oi, kallis Suomenmaa]]'' || Annikki

|-

|-

| ''[[Kulkurin valssi]]'' || Helena

|-

|-

| ''[[Rantasuon raatajat]]'' || Töyrylän Maija, Rantasuon nuori emäntä

| [[Elokuvavuosi 1943|1943]] || ''[[Tyttö astuu elämään]]'' || Elli Arho

|-

|-

| ''[[Suomisen Olli rakastuu]]'' || Tuulia Tähtinen

| [[Elokuvavuosi 1945|1945]] || ''[[Nokea ja kultaa]]'' || Sirkka, Pelastusarmeijan luutnantti

|-

|-

| ''[[Pikajuna pohjoiseen]]'' || Maire Kyrö

| [[Elokuvavuosi 1950|1950]] || ''[[Professori Masa]]'' || toimittaja Esteri Tervola

|-

|-

| ''[[Gabriel, tule takaisin (elokuva)|Gabriel, tule takaisin]]'' || Rosa Pakkala

| [[Elokuvavuosi 1953|1953]] || ''[[Tyttö kuunsillalta]]'' || tohtori Linda Varala, "Pepi"

|-

|-

| ''[[Isän vanha ja uusi]]'' || Armi Pekanpää

|-

| [[Elokuvavuosi 1977|1977]] || ''[[Puhelin (elokuva)|Puhelin]]'' || Dalchimskyn äiti

|}

 

 

 

 

{{Viitteet|sarakkeet}}

 

{{Commonscat}}

* {{UVF|IkonenAnsa Ikonen, Ansa}}

 

{{Metatieto}}

{{AAKKOSTUS:Ikonen, Ansa}}

[[Luokka:Suomalaiset näyttelijät]]

[[Luokka:Pro Finlandia -palkitut]]