Taylorin sääntö on kehittäjänsä John B. Taylorin mukaan nimetty keskuspankkien rahapolitiikkasääntö, joka ohjaa optimaalisen ohjauskoron asettamista riippuen vallitsevasta inflaatiosta ja taloudellisista aktiviteeteista [1].

Alkuperäinen malli

muokkaa

Taylorin sääntö määrää ohjauskoron muutoksia riippuen eroista toteutuneen ja tavoitellun inflaatio- ja tuotantotasojen eroista [2]. Sääntö voidaan esittää yhtälönä seuraavasti:

 

Tässä yhtälössä   on tavoiteltu lyhyen aikavälin ohjauskoron taso,   on inflaation taso (BKT-deflaattorilla mitattuna),   on tavoiteltu inflaation taso,   on oletettu reaalinen korkotaso tasapainotilassa,   on logaritmi reaalisesta bruttokansantuotteesta ja   on logaritmi lineaarisen trendin avulla lasketusta potentiaalisesta tuotannon tasosta.

Taylorin periaate

muokkaa

Mallissa   ja   ovat vakioita, joiden tulisi olla arvoiltaan positiivisia. Määrittelemällä   saadaan Taylorin periaatteeksi nimetty ohjenuora, jonka mukaan inflaation noustessa yhden prosenttiyksikön ohjauskoron tulisi nousta enemmän kuin yhden prosenttiyksikön. Samoin määrittelemällä   Taylorin sääntö ohjeistaa ohjauskoron nostamista bruttokansantuotteen noustessa yli potentiaalisen tuotannon tason.

Lähteet

muokkaa
  1. Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/2010, 106 vsk.
  2. Taylor, John B. (1993). "Discretion versus Policy Rules in Practice". Carnegie-Rochester Conference Series on Public Policy 39: 195–214.