Avaa päävalikko

Tangentopoli ("lahjuskaupunki") tarkoittaa Italian ensimmäisen tasavallan poliittisten puolueiden toiminnan rahoitukseen kehitettyä laitonta lahjusjärjestelmää, jota milanolaiset tuomarit ryhtyivät purkamaan vuonna 1992. Nimitystä Tangentopoli käytti ensimmäisenä sanomalehti La Repubblica[1] Oikeusprosessia kutsuttiin nimellä ”mani pulite”, eli ’puhtaat kädet’, ja se johti useisiin oikeudenkäynteihin sekä laajan korruption paljastumiseen, hallituspuolueiden kannatuksen romahtamiseen ja Silvio Berlusconin nousemiseen valtaan.[2]

Milanolaisten tuomioistuinten tutkimukset asiassa olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopulla, mutta vasta vuonna 1992 syytteiden nostaminen tuli poliittisesti mahdolliseksi, eli hallituspuolueiden kannatus laski jo ennen korruption paljastumista. Keskeisin asian selvittäjä oli milanolainen tuomari Antonio Di Pietro. Korruptio-oikeudenkäynneissä paljastui organisoituja laittomia rahoituskytköksiä poliitikkojen ja liikemiesten välillä. Toimintaan oli sekaantunut Italian politiikan voimakolmikko, sosialistipuolueen johtaja Bettino Craxi, pitkän linjan kristillisdemokraatti, moninkertaisen pääministeri Giulio Andreotti sekä kristillisdemokraattien pääsihteeri Arnaldo Forlani.[2]

Prosessi oli kohtalokas kristillisdemokraattiselle ja sosialistiselle puolueelle. Kristillisdemokraattien yhtäjaksoinen hallituskausi alkoi vuonna 1946 ja jatkui vuoteen 1993. Menestyksen takeena olivat kommunismia vastustavan Yhdysvaltojen sekä Vatikaanin ja katolisten piispojen ohella monitahoiset suhteet yhteiskuntaan ja talouselämään. Yritysmaailmaan tiiviit yhteydet hoituivat valtion holdingyhtiön IRI:n ja valtion energiayhtiön ENI:n kautta. Kristillisdemokraattisissa piireissä oli pitkän hallintokauden tiimoilta vakiintunut käsitys, jonka mukaan kristillisdemokraattinen puolue oli ”tuomittu hallitsemaan” Italiaa.[2]

Craxin johtamalle sosialistipuolue PSI:lle tangentopoli-oikeudenkäynnit osoittautuivat kohtalokkaimmiksi, vaikka korruptoitunut hallintokulttuuri olikin rakentunut kristillisdemokraattien luomalle mallille. Yhtenä syynä tähän oli se, että PSI oli suurin puolue Milanossa, josta korruptiovyyhdin selvittäminen alkoi. Lahjusten antamisen verkko ulottui kaikille tasoille, ei vain valtakunnan poliittiselle huipulle. Milanon kaupungissa käytännössä kaikki päätökset tehtiin PSI:n suostumuksella.[2]

Prosessin merkitysMuokkaa

Maaliskuun 1994 vaaleissa hallituspuolueiden kannatus romahti ja valtaan nousi Berlusconin puolue Forza Italia. Italialaisille vihjailut Berlusconin taloudellisista väärinkäytöksistä olivat merkityksetön asia, kun vaakakupissa oli maan talouden kriisi ja suurtyöttömyys. Vuoden 1994 vaalit alettiinkin nähdä siirtymänä ensimmäisestä tasavallasta toiseen tasavaltaan.[2]

Tangentopoli-oikeudenkäyntien merkitystä ei pidä liioitella: ne kykenivät paljastamaan ainoastaan jäävuoren huippua lahjonnan monimuotoisesta verkosta. Ne voi nähdä yrityksenä kriminalisoida välittäjän roolia politiikan korruptiossa. Lahjusjärjestelmä ei ollut ainoastaan poliittisen ja taloudellisen eliitin asia, vaan se kosketti jollain tapaa miltei kaikkia italialaisia jo pelkästään eräänlaisen palvelusten ja vastapalvelusten kulttuurin näkökulmasta. Tämä klientismiksi kutsuttu ilmiö on peräisin kaukaa historiasta.[2]

LähteetMuokkaa

  1. Gianni Barbacetto, Peter Gomez, Marco Travaglio: Mani pulite, s. 17. Chiaralettere, 2017 (2012) 4 p.. (italiaksi)
  2. a b c d e f Mikko Ville Puttonen: Silvio Berlusconin valtaannousu (PDF) (s. 19-24) Pro gradu. Lokakuu 2007. Historian ja etnologian laitos, Jyväskylän yliopisto. Viitattu 11.4.2013.