Syyrian sisällissodan tausta
Syyrian sisällissodan tausta on etnis-uskonnollisten ja poliittisten tekijöiden kehitys, joka vei Syyrian sisällissotaan. Syyrian sisällissodan pohjasyynä pidetään yleensä alaviittien ja sunnien välistä vastakohtaa. Sunni-islamistit pitävät alaviitteja harhaoppisina. Yhtä hyvin sota johtui Al-Assadin suvun diktatuurista. Sen valvoma eliitti korruptoitui, kahmi valtion yrityksiä haltuunsa ja käytti mielivaltaa. Tämä herätti alemmissa yhteiskuntaluokissa vihaa. Tunisiasta alkanut Arabikevät oli lopullinen sytyke.
Islamilainen radikalismi ja ulkomaiden tuki ovat olleet lähinnä sotaa ylläpitäviä voimia, ei niiden käynnistäjiä. Islaminusko on ollut etenkin kapinallisille yksi sodan motiiveista. Ulkovaltojen sekaantuminen Syyrian sisällissotaan on luonut sinne etupiirejä.
Vuodesta 1970 Syyriaa johtaneet Assadit hallitsivat maata poikkeustilan turvin. Näin oikeusvaltio katosi. Tilalla oli Baath-puolueen maallinen diktatuuri. Sunnalainen muslimiveljeskunta yritti turhaan kapinaa Hamassa 1982. Syyriassakin vallinnut kuivuus huononsi kansan elinoloja 2008. Korruptio lisääntyi Syyriassa 2000-luvulla. Oppositio nousi kapinaan Tunisiassa 2010. Tästä käynnistynyt kuohunta levisi Syyriaankin keväällä 2011 ja käynnisti sisällissodan.
Niinpä Syyrian sisällissodan syynä oli se, että diktatorisesti johdettu alaviitti-sunnieliitti joutui vastakkain maaseudun sunniheimojen kanssa[1].
Edeltävää historiaa muokkaa
Syyriaa 1500-luvulta alkaen miehittänyt Ottomaanien valtakunta kutistui Turkiksi ensimmäisessä maailmansodassa. Kun Ottomaanien valtakunta hajosi, Syyria jäi Ranskan mandaatiksi. Alueella asui monta etnistä ryhmää. Eräs näistä oli alaviitit. Nämä olivat vaipuneet maan alle, koska sunnalaiset määräsivät toisuskoisuudesta kuolemantuomion. Ranska tuki vähemmistökansoja enemmistönä olevien sunnien vastapainoksi, luoden alueella monia mikrovaltioita. Ranska rohkaisi alaviitteja liittymään armeijaan, jotka tätä tekivätkin. Alaviittien asema parani asteittain 30-luvulla. Vuonna 1938 Turkin armeija tappoi tuhansia alaviitteja. Mutta Ranskan siirtomaavalta tuki alaviitteja ja nosti nämä poliittiseen eliittiin. Alaviittivaltiot yhdistyivät Syyriaa ennen itsenäistymistä 1946.
Itsenäinen Syyria muokkaa
Itsenäistymistä ajanut kansallismielinen liittouma menetti valtansa 1949, kun Syyria hävisi sodan Israelille. Syyria ajautui pian sotilasvallankaappausten kierteeseen. Baath-puolue nousi valtaan kaappauksella 1963 ja julisti maahan poikkeustilan, joka jatkui kymmeniä vuosia. Jo vuonna 1964 Haman vanhoilliset sunnalaiset maanomistajapiirit kapinoivat baathia vastaan, mutta hallitus kukisti kapinan nopeasti.
Assadien dynastia muokkaa
Syyriaa hallitsi pitkään Baath-puolueen johtaja Hafez al-Assad, joka kaappasi vallan vuonna 1970. Hafez siirsi maan ylimmän johtajan sunneilta pois, mikä nosti 1973 mielenosoituksia. 1970-luvun lopulla käynnistyi muun muassa talouden huononemisesta johtuva protestointi.
Muslimiveljeskunta oli tärkein oppositioryhmä. Se alkoi vuonna 1979 käydä sissisotaa hallitusta vastaan[2] . Hallitus kukisti Muslimiveljeskunnan verisesti, kun armeija piiritti ja pommitti Haman vanhan kaupungin raunioiksi vuonna 1982[3][4]. Tämän jälkeen protestit hiljenivät, kun Assad pönkitti valtaansa muun muassa salaisen poliisin avulla entisestään.
Hafez al-Assadin kuoltua valtaan nousi vuonna 2000 hänen poikansa Bašar al-Assad. Baath oli ainoa sallittu puolue. Assadit olivat luoneet henkilönpalvontaan pohjautuvan järjestelmän, joka jakeli suosionsoituksia tukijoilleen ja murskasi vastustuksen kovin ottein. Assadin suvulla oli suurimmat omaisuudet Syyriassa. Vapaata tiedonvälitystä ei käytännössä ollut, ja järjestelmä oli hyvin korruptoitunut. Korruptio lisääntyi 2000-luvulla ja oli Lähi-idän pahimpia.[5].
Tosin Assad lupasi valtakautensa alussa vapaampia oloja, muttei toteuttanut lupauksiaan. 2000-luvulla oli mielenosoituksia, mutta ne jäivät muun muassa valtion turvakoneiston nopean toiminnan takia pieniksi.
Väestönkasvu, kuivuus muokkaa
Syyrian väestö kasvoi parin prosentin vuosivauhtia. Noin kymmenes syyrialaisista eli köyhyysrajan alapuolella. Työttömyys oli 9–20 prosenttia ja inflaatiokin melko korkea, ja käynnissä oli haastava talouden uudistusohjelma kohti osittaista markkinataloutta.
Vuonna 2008 maata koetteli pahin kuivuus 40 vuoteen. Se johtui osin ilmaston muutoksesta ja vaihteluista, mutta syyrialaisten oma toiminta pahensi sitä. Pohjavettä käytettiin liikaa kuivilla alueilla. Vesivarat hupenivat, kun hallitus tuki runsaasti vettä vaativien vehnän ja puuvillan viljelyä[6]. Puolitoista miljoonaa ihmistä pakeni kuivuutta kaupunkeihin[7], joissa oli entuudestaan puolitoista miljoonaa Irakista tullutta pakolaista. Tyytymättömyys hallitukseen levisi syntyneissä ja kasvavissa slummeissa[6]. Syyria haki ensi kertaa ulkomailta apua.[8][9][10][11][12].
Sunniheimojen merkitys muokkaa
Arabimaissa perinteisillä heimoilla on yhä suuri merkitys. Nämä ovat monesti sunnimuslimeja. Heimojen jäsenet pitävät toistensa puolta. Niinpä koko heimo pyrkii kostamaan, jos yhtä heimon jäsentä kohdellaan kaltoin. Kuivuus oli koetellut sunniheimojen aluetta Jazeeraa pahiten.[13] Koillis- ja Itä-Syyriassa on monia heimoja, joilla on siteitä Saudi-Arabiaan ja Irakiin.[14] Esimerkiksi Deraan alueella oli sunniheimo. Kun salainen poliisi pidätti graffitteja maalanneet pojat, paikalliset heimovanhimmat kyselivät poikien kohtaloa. Bashar Assadin serkku Ataf Najib pilkkasi heimovanhimpia ja sanoi etteivät vanhemmat näe poikia enää koskaan [15] .
Etniset ryhmittymät muokkaa
Syyrian konfliktissa olivat vastakkain hallituksen ja opposition lisäksi myös erilaiset etnisten ja uskonnollisten ryhmien kiistat. Basharin hallinto edusti pääosin alaviittien islamin haaraa ja monet kapinalliset olivat sunneja. Suurin osa armeijan eliittijoukoista, Tasavaltalaiskaartista, koostui alaviiteista. Sunneja on maan väestöstä enemmistö. 1800-luvulla alaviiteilla ja sunneilla oli aseellisia kiistoja. Alaviittien uskonnossa on joitain piirteitä shiialaisuudesta, mutta se eroaa shiialaisuudestakin. Muutamat arabimaat tukivat kapinallisia ja shiialainen Iran Syyrian hallintoa. Lisäksi islamilainen äärijärjestö Al Qaida toimi maassa ja vastusti sekä muita kapinallisia että hallitusta. Druusit[16], kurdit ja kristityt tukivat pääosin Assadia. Sunnalaiset kapinalliset vainosivat kristittyjä. Monet alaviitit tukivat sisällissodassa Assadia, koska pelkäsivät sunnien kostavan hallituksen sorron alaviiteille[17]. Mutta toisaalta monet sunnitkin tukivat hallitusta, koska kokivat sodan ja hallinnon kaatumisen tuovan maahan turvattomuutta. Sota on enemmän sunnilaisille oppositioaktivisteille uskonsota kuin hallituksen tukijoille, jotka sanovat puolustavansa maataan terroristeja vastaan.
Taloudelliset syyt muokkaa
Jotkin arvelevat, että Syyrian konflikteissa oli kyse enimmäkseen siitä, kuka hallitsee maata ja omistaa maan lailliset ja laittomat liiketoimet, ja että uskonnon merkitys olisi vähäisempi kuin yleensä ajatellaan.[18]
Korruptio muokkaa
Kun Neuvostoliitto romahti, presidentti Hafez al-Assad aloitti Syyriassa markkinoiden osittaisen vapauttamisen[19]. 2000-luvulla yksityinen sektori kasvoi, mutta vapaista liiketoimista hyötyivät monesti eniten vain hallitusta lähellä olevan ihmiset ja näiden sukulaiset. Presidentin serkku Rami Makluf omisti jopa 60 % Syyrian taloudesta. Hän kontrolloi kotimaisten ja ulkomaisten yritysten liikesopimuksia ja veti oman osansa näiden kaupoista välistä. Virkamiesten lapset pyrkivät saamaan täysin vapaan yksityisen sektorin tuotannon ja kaupan [20] käsiinsä. Talouden vapauttaminen johti 2000-luvulla ennennäkemättämään korruptioon, kun virkamiestan palkat pysyivät pienenä. Oikeuslaitos oli läpeensä korruptoitunut, tuomarit lahjottavissa[21]. Hallinto vastusti julkisesti korruptiota kampanjoin joita oli silloin tällöin[22].
Mielivalta muokkaa
Turvallisuusviranomaiset takavarikoivat esim. Deraassa maa-alueita.[23]
Kapinan alku muokkaa
Mielenosoittajat vaativat lopulta Assadin suvun ylivallan purkamista[3], aitoa demokratiaa, etnisten ryhmien välistä tasa-arvoa ja poliittisia vapauksia. Rauhanomaisina alkaneet mielenilmaukset muuttuivat aseellisiksi yhteenotoiksi hallituksen ja opposition valillä hallituksen tukahduttaessa kansannousua armeijan avulla.
Lähteet muokkaa
- Naser Khader ja Stig Matthiesen: Verta vuotava sydän – arabikevät ja sen hiipuminen. Suomentanut Aino Pääsky. Kirjataimi, 2016. ISBN 978-952-93-6665. suomi
- Ari Kerkkänen: Syyria – synnystä sisällissotaan. Like, 2017. ISBN 978-952-01-1654-5. [www.like.fi Teoksen verkkoversio] (viitattu 7.8.2017). suomi
Viitteet muokkaa
- ↑ Kerkkänen 2017, s. 1207
- ↑ Kerkkäinen 2017, s. 127, 130, 131
- ↑ a b Syyrian hallitus ei epäröi vuodattaa kansalaistensa verta Il uutiset Ulkomaat Tiistai 2.8.2011
- ↑ Kerkkäinen 2017, s. 137–138
- ↑ Syyrian konfliktin tulevaisuus: Sisäpoliittiset reformit vai alueellinen ruutitynnyri? (Arkistoitu – Internet Archive) Ulkopoliittinen instituutti
- ↑ a b Kuivuus ja hallituksen virheet vauhdittivat Syyrian sodan syttymistä (html) Ilta-Sanomat. 23.1.2015. IS, STT. Arkistoitu 24.1.2016. Viitattu 23.1.2016. suomi
- ↑ Hedelmällinen puolikuu kuivuuden kourissa Kansan Uutiset. 29.12.2010. Viitattu 30.11.2020.
- ↑ Maatiedosto Syyria Talous, elinkeinoelämä ja ulkomaankauppa (Arkistoitu – Internet Archive) Ulkoasiainministeriö
- ↑ YK pyytää apua Syyrian kuivuuden uhreille Yle Uutiset Ulkomaat 3.10.2008
- ↑ Hedelmällinen puolikuu kuivuuden kourissa Kansan uutiset Verkkolehti Uutiset Ulkomaat 29.12.2010
- ↑ Uusi öljy Vesi on Lähi-idän uusi öljy. Miksi siitä ei sitten piitata? (Arkistoitu – Internet Archive) Vihreä lanka Etusivu Teemat Raaka-aineet 13.8.2010
- ↑ Kuivuus ja saasteet aiheuttaneet Syyriaan nälänhädän Yle uutiset Ulkomaat 27.7.2009
- ↑ Kerkkänen 2017, s. 206
- ↑ Kerkkänen 2017, s. 205
- ↑ Kerkkänen 2017, s. 188
- ↑ Syyria: Druusialueella pelätään väkivallan laajentumista[vanhentunut linkki] Seurakuntalainen 12.05.2012
- ↑ Assadin aika ohi[vanhentunut linkki] Kainuun sanomat Pääkirjoitukset 4.4.2012 (Vanhentunut linkki)
- ↑ Länsimaissa korostetaan liikaa uskonnon merkitystä Syyrian sisällissodassa[vanhentunut linkki] Seurakuntalainen Ulkomaat 9.11.2012
- ↑ Kerkkäinen 2017, s. 159
- ↑ Kerkkäinen 2017, s. 160
- ↑ Kerkkäinen 2017, s. 161
- ↑ Kerkkäinen 2017, s 162
- ↑ Kerkkänen 2017, s. 188
