Avaa päävalikko

Stylesin tapaus

Agatha Christien ensimmäinen Hercule Poirot -romaani

Stylesin tapaus (engl. The Mysterious Affair at Styles) on Agatha Christien kirjoittama salapoliisiromaani. Hän kirjoitti sen 1916, ja yhdysvaltalainen John Lane julkaisi sen Yhdysvalloissa lokakuussa 1920. Englannissa sen julkaisi John Lanen omistama The Bodley Head 1. helmikuuta 1921.

Stylesin tapaus
The Mysterious Affair at Styles
Alkuperäisteos
Kirjailija Agatha Christie
Kieli englanti
Genre salapoliisiromaani
Kustantaja John Lane
Julkaistu lokakuu 1920 (Yhdysvallat)
Sivumäärä 296
ISBN ei käytössä 1920
Suomennos
Suomentaja Paavo Lehtonen
Kustantaja WSOY
Julkaistu 1970
Sivumäärä 206
Sarja: Hercule Poirot
Seuraava Golfkentän murha
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Stylesin tapaus on Christien ensimmäinen julkaistu romaani, ja siinä esiintyvät ensimmäisen kerran Hercule Poirot, komissario Japp sekä kapteeni Hastings. Hastings kertoo tarinan minä-muodossa ja se sisältää lukuisia elementtejä, jotka Christien ansiosta ovat muodostuneet osaksi salapoliisiromaanin kultakauden tunnusmerkeiksi. Tapahtumapaikkana on suuri, eristäytynyt kartano. Epäiltyjä on puolisen tusinaa, ja useimmat heistä salaavat tietoja itsestään. Kirjassa on kartta talosta, murhapaikasta sekä kuva testamentin palasesta. Kirjassa on lukuisia vääriä johtolankoja ja yllättäviä juonenkäänteitä.

JuoniMuokkaa

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Romaanin tapahtumapaikkana on Styles Court, Essexissä, Englannissa sijaitseva kartano 1. maailmansodan aikana (samaan paikkaan sijoittuu myös Esirippu, Poirotin viimeinen tapaus). Miehensä kuoleman jälkeen varakas leski Emily Cavendish peri Stylesin eliniäkseen ja lisäksi huomattavan suuren osan edesmenneen herra Cavendishin varallisuudesta. Rouva Cavendish on avioitunut myöhemmin huomattavasti nuoremman Alfred Inglethorpin kanssa. Stylesissä asuu myös Emilyn kaksi poikapuolta, John ja Lawrence Cavendish, Johnin vaimo Mary sekä useita muita henkilöitä. John Cavendish on Stylesin todellinen perijä, hän saa tilan haltuunsa äitipuolensa kuoleman jälkeen isänsä testamentin määräysten mukaisesti. Rouva Inglethorpin aviomieheltään saamat varat jaettaisiin hänen oman testamenttinsa mukaisesti.

Myöhään eräänä yönä Stylesin asukkaat heräävät siihen, että Emily Inglethorp on kuolemaisillaan – strykniinimyrkytykseen kuten myöhemmin käy ilmi. Kapteeni Hastings, talon vieras, värvää avukseen ystävänsä Hercule Poirotin, joka asuu läheisessä Styles St. Mary -kylässä. Poirot kokoaa murhaan liittyvät yksityiskohdat. Kuolinpäivänään Emily Inglethorpin kuultiin riitelevän – joko aviomiehensä Alfredin tai poikapuolensa Johnin kanssa. Jälkeenpäin hän vaikutti hermostuneelta ja ilmeisesti teki uuden testamentin, jota kukaan ei pysty löytämään. Hän söi vähän illallisella ja vetäytyi aikaisin huoneeseensa asiakirjasalkkunsa kera. Myöhemmin joku mursi salkun ja vei sieltä asiakirjoja. Alfred Inglethorp lähti aiemmin illalla Stylesista ja yöpyi läheisessä kylässä, joten hän ei ollut paikalla myrkyttämisen tapahtuessa. Kukaan ei pystynyt selittämään, miten tai milloin strykniini annettiin rouva Inglethorpille.

Aluksi Alfred on pääepäilty. Taloudellisesti hän hyötyy eniten vaimonsa kuolemasta, ja koska hän on vaimoaan niin paljon nuorempi, Cavendishit olivat jo arvelleet hänen olevan onnenonkija. Evelyn Howard, Emilyn seuralainen, näyttää vihaavan Alfredia kaikkein eniten. Alfredin käyttäytyminen on myös epäilyttävää: hän on ostanut avoimesti strykniiniä kylän apteekista ennen Emilyn kuolemaa, vaikka hän kieltääkin sen eikä suostu kertomaan alibiaan. Poliisi on halukas pidättämään Alfredin, mutta Poirot puuttuu asiaan ja todistaa, ettei Alfred voinut ostaa myrkkyä. Scotland Yard pidättää myöhemmin Emily Inglethorpin vanhimman poikapuolen, John Cavendishin. John perii Emilyn tämän testamentin mukaan ja on myös todistettavissa, että hän olisi voinut hankkia myrkyn.

Poirot puhdistaa John Cavendishin maineen ja todistaa, että loppujen lopuksi Alfred Inglethorp murhasi vaimonsa avustajanaan Evelyn Howard, joka on itse asiassa hänen serkkunsa [1] eikä hänen vihollisensa. He myrkyttivät Emilyn lisäämällä bromidia (saatu rouva Ingelthorpin unilääkkeestä) mikstuuraan, jota hän otti aina iltaisin. Bromidin takia sinänsä harmiton strykniini saostui pullon pohjalle, ja kun rouva Ingelthorp otti viimeisen annoksen lääkepullostaan, hän sai tappavan annoksen strykniiniä. Suunnitelmana oli syyllistää Alfred Inglethorp väärien todisteiden avulla, jotka voitaisiin sitten oikeudessa kumota. Kun hänet sitten olisi vapautettu, häntä ei voisi enää syyttää murhasta vaikka totuus tulisikin myöhemmin ilmi (Britannian lain mukaan samasta rikoksesta voi joutua syytteeseen vain yhden ainoan kerran – käytäntöä muutettiin vasta vuonna 2005).

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

HenkilötMuokkaa

  • Kapteeni Hastings, kertoja, sairauslomalla länsirintamalta
  • Hercule Poirot, kuuluisa belgialainen yksityisetsivä, joka on sotaa paossa Englannissa, Hastingsin hyvä ystävä
  • Komisaario Japp Scotland Yardista
  • Emily Inglethorp, Stylesin omistaja, varakas vanha nainen
  • Alfred Inglethorp, hänen huomattavasti nuorempi aviomiehensä
  • John Cavendish, Emilyn vanhempi poikapuoli ja Stylesin perijä Emilyn kuoltua
  • Mary Cavendish, Johnin vaimo
  • Lawrence Cavendish, Johnin nuorempi veli
  • Evelyn Howard, rouva Inglethorpin seuralainen
  • Cynthia Murdoch, perheystävän kaunis orpo tytär
  • Tohtori Bauerstein, epäilyttävä toksikologi

VastaanottoMuokkaa

The Times Literary Supplement -lehdessä ilmestyi 3. helmikuuta 1921 erittäin innostunut joskin lyhyt arvostelu, joka alkoi: ”Tarinan ainoa vika on, että se on melkeinpä liian nerokas”. Sitten kuvattiin juonen alkuasetelma ja arvostelu päättyi toteamukseen: ”Tämä on kuuleman mukaan kirjailijan esikoisteos ja kaikki alkoi vedonlyönnistä, ettei olisi mahdollista kirjoittaa salapoliisiromaania, jossa lukija ei tietäisi murhaajaa ennen loppupaljastusta. Jokaisen lukijan on myönnettävä, että Christie voitti vedonlyönnin.” [2]

The New York Times Book Review oli myös vaikuttunut romaanista 26. joulukuuta 1920 [3] ilmestyneessä arvostelussaan:

Vaikka tämä saattaakin olla Agatha Christien ensimmäinen julkaistu romaani, hän vaikuttaa vanhalta konkarilta … Lukijan täytyy odottaa toiseksi viimeiseen lukuun asti ennen kuin hän saa selville viimeisen johtolangan, jonka avulla Poirot saattoi paljastaa monimutkaisen juonen ja murhaajan. Ja lukija voi vapaasti lyödä vetoa itsensä kanssa siitä, arvaako hän murhaajan ennen kuin Poirot on sanonut viimeisen sanansa – siihen asti lukija voi vain arvuutella eikä todellakaan pysty päästämään käsistään tätä erinomaisen viihdyttävää kirjaa.

Poirotia kuvailtiin ”kunnon pikku mieheksi”.

The Sunday Timesin arvostelu (20. helmikuuta 1921) lainasi myös kustantajan mainoslausetta, jonka mukaan Christie kirjoitti romaanin vedonlyönnin seurauksena, ettei lukija pystyisi arvaamaan, kuka murhaaja on. Ja jatkoi sitten: ”itse emme pitäneet murhaajan arvaamista kovinkaan vaikeana, mutta myönnämme, että tarina on – etenkin esikoisromaaniksi – erittäin hyvin punottu ja arvoituksen ratkaisu perustuu loogiseen päättelyyn. Tarina etenee jouhevasti ja muutamat henkilöt on kuvattu vakuuttavasti.”[4]

Salanimellä ”A Man of Kent” (”Mies Kentistä”) ilmestynyt arvostelu kristillisessä The British Weekly -sanomalehdessä (10. helmikuuta 1921) ylisti romaania, mutta oli kenties liian leväperäinen kertoessaan murhaajasta:

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Kaikki salapoliisiromaanien ystävät tulevat ilahtumaan tästä romaanista. Olen kuullut, että tämä on Agatha Christien ensimmäinen romaani ja että hän kirjoitti sen vedonlyönnin seurauksena. Mikäli se on totta, niin tämä on hämmästyttävä saavutus, sillä sen juoni on niin nerokkaasti punottu, etten muista ainuttakaan viimeaikaista kirjaa, joka edes lähimainkaan olisi pystynyt samaan. Se on kirjoitettu hyvin, on sopusuhtainen ja täynnä yllätyksiä. Milloin lukija ensimmäisen kerran epäilee murhaajaa? Itse päättelin jo heti alusta alkaen, että vanhan rouvan keski-ikäinen aviomies on kaikin tavoin paras epäilty enkä suostunut muuttamaan mieltäni, kun häneen kohdistuneet epäilyt hälvenivät joksikin aikaa. Mutta en kuitenkaan ollut laisinkaan valmistautunut siihen, että avustajana oli nainen, joka teeskenteli olevansa kaikkea muuta kuin ystävä. Minun on kuitenkin sanottava, että salapoliisiromaaneihin perehtynyt tuttavani, jonka kanssa asiasta keskustelin, sanoi, että hän oli alusta alkaen vakuuttunut siitä, että syyllinen oli nainen, jonka uhri uskoi olevan hänen vankkumaton ystävänsä. Toivottavasti en ole paljastanut liikaa juonesta. Salapoliisiromaanin ystävät tulevat iloitsemaan tästä kirjasta.[5]

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Bodley Head -kustantaja lainasi tätä arvostelua myöhemmissä Christien romaaneissa – tosin luonnollisestikin ilman kohtia, jossa murhaaja paljastetaan.

Kirjailija ja kriitikko Robert Barnard kirjoitti kirjassaan A Talent to Deceive — An Appreciation of Agatha Christie:

Christien esikoisromaani, jolla hän ansaitsi 25 puntaa ja kustantaja John Lane luoja tietää miten paljon. Suuri talo sota-aikana, säännöstelyä, sotatyötä ja huhuja vakoilijoista. Christie käsitteli oikeita ja vääriä johtolankoja melkeinpä lepsusti, mutta juoni on jo tässä varhaisessa vaiheessa hyvin ovela.[6]

....

Yleisesti ottaen Stylesin tapaus on huomattava saavutus esikoisromaaniksi. Murha kartanon kutsuilla on yksi salapoliisiromaanien kliseistä, joita Christie ei juurikaan käytä. Se ei ole hänen tyyliään, ei ainakaan myöhempinä vuosina eikä ehkei oikeastaan vastaa hänen luokka-asemaansa. Perhetapaamiset ovat enemmän hänen mieleensä, ja sellainen löytyy tästäkin. Tämä on yksi harvoja Christien romaaneja, joiden tapahtuma-aika ja -paikka on määritelty yksiselitteisesti: olemme Essexissä 1. maailmansodan aikaan. Perhe asuu saman katon alla olosuhteiden pakosta: sota ja vaativa matriarkka, joka ei ole niin tyrannimainen kuten hänen monet myöhemmät loistavat hirviönsä vaan ennemminkin sympaattinen vaikkakin särmikäs persoona. Perheen elämäntapa saattaa vaikuttaa meistä ylelliseltä, jopa tuhlailevalta, mutta tajuamme kuitenkin todistavamme edvardiaanisen ajan syksyä, aikaa jolloin kartanotyylinen elämäntapa oli lähestymässä päätepistettään. Christie hyödyntää tätä lopun ajan tuntua useilla tavoilla: hän käyttää edelleen koko palvelusväkiarsenaalia ja heidän todistajanlausuntojaan, mutta rapautumisen ja hajaannuksen tunne on käsinkosketeltava: feodaaliset asenteet elävät yhä, mutta ne murtuvat helposti. Matriarkan avioliitto salaperäisen tuntemattoman kanssa on keskeinen vieraannuttava tapahtuma hienonhienojen muutosten sekavassa kudelmassa. Perhe on kuvattu kepeästi mutta tehokkaasti ja tarinan reunamilta löytyvät kylän asukkaat, puodinpitäjät ja maanviljelijät – christiemäisen salapoliisiromaanin kulta-ajan ydinympäristö. Se on myös hyvin nerokas tarina, johtolankoja – oikeita ja vääriä – satelee tiuhaan. Olemme saapumassa aikaan, jolloin talojen pohjapiirustukset olivat välttämätön apuväline (harrastelija)yksityisetsivän työssä, ja jolloin näppärä juoni oli tärkeämpää kuin jännitys. Tässä on myös ongelma, jota Agatha Christie ei vielä ollut ratkaissut: näppäryys voi pitkän tarinan aikana läkähdyttää ja liian monet johtolangat kumoavat toinen toisensa, sillä lukijan kiinnostus ei pysy yllä. Arthur Conan Doyle ei koskaan onnistunut tyydyttävästi ratkaisemaan tätä ongelmaa, mutta Christie tulisi siinä vielä onnistumaan."[7].

SovituksetMuokkaa

Hercule Poirot -televisiosarja (1990)Muokkaa

Romaani muokattiin Hercule Poirot -televisiosarjan jaksoksi vuonna 1990. Se oli pitkän elokuvan mittainen jakso Agatha Christien syntymän satavuotispäivän kunniaksi. Sen ensiesitys oli Britanniassa ITV-kanavalla 16. syyskuuta 1990.

Clive Extonin sovitus on jokseenkin uskollinen romaanille, vaikka muutamia sivuhenkilöitä olikin karsittu. Mukaan on pujahtanut virhe, sillä koskaan ei selitetä miten rouva Ingelthorpin huoneen ovi (joka oli murrettu hänen kuoliniltanaan) on äkkiä aamulla korjattu ennen kuin Poirot saapuu paikalle (lukitun oven tarkoitushan oli, ettei kukaan pääsisi sotkemaan johtolankoja). Jakson ohjasi Ross Devenish, pääosissa olivat David Suchet Hercule Poirotina ja Hugh Fraser Arthur Hastingsinä.

Kuunnelma (2005)Muokkaa

BBC Radio 4 teki romaanista viisiosaisen kuunnelmasarjan vuonna 2005. Jaksot nauhoitettiin 4. huhtikuuta 2005 ja ensiesitys oli 5. syyskuuta – 3. lokakuuta 2005. Kuunnelman muokkasi Michael Bakewell, ja sen tuotti tuotti Enyd Williams. Kuunnelmaversio säilytti romaanin minä-kertojan. Pääosissa olivat: Hercule Poirot: John Moffatt Arthur Hastings: Simon Williams.

JulkaisuhistoriaMuokkaa

Britannia ja YhdysvallatMuokkaa

  • 1920, John Lane (New York), lokakuu 1920, sidottu, 296 s.
  • 1921, John Lane (The Bodley Head), 1.2.1921, sidottu, 296 s.
  • 1926, John Lane (The Bodley Head), kesäkuu 1926, sidottu, 319 s.
  • 1931, John Lane (The Bodley Head, helmikuu 1931 (kokoomateoksessa Agatha Christie Omnibus), sidottu (halvempi laitos ilmestyi lokakuussa 1932)
  • 1932, John Lane (The Bodley Head), heinäkuu 1932, nidottu
  • 1935, Penguin Books, 30 July 1935, nidottu, 255 s.
  • 1945, Avon Books (New York), Avon number 75, nidottu, 226 s.
  • 1954, Pan Books, nidottu (Pan number 310), 189 s.
  • 1959, Pan Books, nidottu (Great Pan G112)
  • 1961, Bantam Books (New York), nidottu, 154 s.
  • 1965, Longman (London), nidottu, 181 s.
  • 1976, Dodd, Mead and Company, (muistojulkaisu pian Christien kuoleman jälkeen), sidottu, 239 s. ISBN 0-39-607224-0
  • 1988, Fontana Books (HarperCollins), nidottu, 208 s. ISBN 0-00-617474-4
  • 1989, Ulverscroft Large Print Edition, sidottu, ISBN 0-70-891955-3
  • 2007, HarperCollins, 5.11.2007, näköispainos vuoden 1921 brittiläisestä ensipainoksesta, sidottu, 296 s. ISBN 0-00-726513-1

Ensimmäisen kerran romaani ilmestyi 18-osaisena jatkoromaanina The Times -sanomalehden Colonial Edition -viikkolehdessä (tunnetaan myös nimellä The Weekly Times) 27.2.-26.6.1920 (numerot 2252-2269).[8]. Se ei eronnut alkuperäisestä romaanista – mukana olivat myös kartat ja muu romaanin kuvitus. Viimeiseen osaan liittyi mainos: ”Tämä on loistava jännitysromaani, ja myös ensimmäinen jatkoromaani The Times Weekly Editionissa. John Lane valmistelee parhaillaan romaanin julkaisua kirjana ja sen on pian saatavilla.” Toisaalla mainittiin kirjan ilmestyvän elokuussa. John Lane julkaisi sen kuitenkin vasta lokakuussa 1920 Yhdysvalloissa ja Britanniassa se ilmestyi vasta seuraavana vuonna. Joidenkin lähteiden mukaan brittipainos olisi julkaistu 26. tammikuuta 1921 ja toisten mukaan taas 1. helmikuuta - English Catalogue of Booksin mukaan jälkimmäinen on oikea päivämäärä.

Stylesin tapaus oli myös yksi ensimmäisiä kirjoja, jotka vastaperustettu Penguin Books julkaisi heinäkuussa 1935.[9]

SuomennoksetMuokkaa

Romaanin suomensi Paavo Lehtonen ja sen julkaisi WSOY.

  • 1970: 1. p. (SaPo-sarja 116)
  • 1970: 2. p. (SaPo-sarja 116)
  • 1979: 3. p. (SaPo-sarja 116)
  • 1987: 5. p. (kokoomateoksessa Hercule Poirotin johtolangat)
  • 1989: 6. p. (kokoomateoksessa Hercule Poirotin johtolangat)
  • 1990: 7. p. (kokoomateoksessa Hercule Poirotin johtolangat)
  • 2006: 8. p., uusi laitos, kustantajana Loisto

OmistuskirjoitusMuokkaa

Kirjan omistus on: ”Äidilleni”.

Christien äidillä, Clarissa (”Clara”) Boehmer Millerillä (1854–1926), oli hyvin vahva vaikutus Christien elämään. He olivat hyvin läheisiä – etenkin sen jälkeen kun hänen isänsä oli kuollut vuonna 1901. Christien ollessa sairas (vuoden 1908 tienoilla) hänen äitinsä ehdotti kirjoittamista. Tuloksena oli The House of Beauty (”Kaunis talo”), nyt kadonnut teos, mutta se oli Christien kirjailijauran hapuileva alku.[10] (Christie muokkasi sen myöhemmin novelliksi The House of Dreams ja se ilmestyi The Sovereign Magazine -lehdessä tammikuussa 1926 ja seuraavan kerran vasta vuonna 1997 novellikokoelmassa Kirstun arvoitus.)

Christie omisti myös ensimmäisen Mary Westmacott -romaaninsa Kaksi rakkautta (1930) äidilleen, joka oli kuitenkin ehtinyt kuolla ennen sen ilmestymistä.

LähteetMuokkaa

  1. Christie, Agatha. ibid., s. 12. Cavendishit tiesivät alusta alkaen, että Inglethorp ja Evelyn Howard olivat serkkuja ja hyvissä väleissä.
  2. The Times Literary Supplement 3.2.1921 (s. 78)
  3. The New York Times Book Review 26.12.1920 (s. 49)
  4. The Sunday Times 20.2.1921 (s. 7)
  5. The British Weekly 10.2.1921 - Vol LXIX No 1789 (s. 411)
  6. Barnard, Robert. A Talent to Deceive – an appreciation of Agatha Christie - Revised edition (s. 200). Fontana Books, 1990. ISBN 0006374743
  7. Barnard. (s. 22-23)
  8. Holdings at the British Library (Newspapers - Colindale). Shelfmark: NPL LON LD77
  9. Penguin history website
  10. Morgan, Janet. Agatha Christie, A Biography. (s. 48-49) Collins, 1984 ISBN 0-00-216330-6

Aiheesta muuallaMuokkaa