Stolzen järjestelmä

Stolzen järjestelmä on saksalaisen Wilhelm Stolzen kehittämä pikakirjoitusjärjestelmä saksan kielelle. Siitä tuli Saksassa 1800-luvun loppupuolella toiseksi suosituin järjestelmä Gabelsbergerin järjestelmän jälkeen.[1][2]

Stolzen järjestelmä
Tyyppi kursiivinen pikakirjoitusjärjestelmä
Kieli saksa
Luoja Wilhelm Stolze
Ajanjakso 1841–

Järjestelmän rakenneMuokkaa

Stolzen järjestelmässä sanojen kirjoittaminen on hyvin säännönmukaista. Keskeisenä periaatteena on jokaisen sanan kaikkien äänteiden merkitseminen: kutakin merkkiä vastaa äänne ja puuttuville merkeille on säännöt.[3]

Suljetulla vartalotavulla (konsonantti + vokaali + konsonantti) on järjestelmässä keskeinen rooli. Konsonanteille on omat merkkinsä, ja niiden väliin jäävä vokaali merkitään joko konsonantteja laskemalla tai nostamalla, vahventamalla edellistä konsonanttia tai venyttämällä konsonanttien etäisyyttä.[4]

Järjestelmän kehittyminenMuokkaa

 
Stolzen järjestelmällä kirjoitettua tekstiä oppikirjassa vuodelta 1852

Stolze julkaisi järjestelmän vuonna 1841 teoksessa Theoretisch-practisches Lehrbuch der deutschen Stenographie. Myöhemmissä oppikirjan painoksissa tehtiin joitakin muutoksia. Vuonna 1872 järjestelmään tehtiin suurempia muutoksia, muun muassa lyhenteiden määrää pienennettiin ja järjestelmää yksinkertaistettiin muutenkin.[5] Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet muutoksia, ja järjestelmästä jäi käyttöön kaksi eri versiota, joista käytettiin nimityksiä vanhastolze (saks. Altstolze) ja uusstolze (Neustolze). Järjestelmien yhdistämiseksi tehtiin useita yrityksiä, jotka eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen.[6]

Ferdinand Schrey julkaisi vuonna 1887 oman järjestelmänsä,[7] josta tuli Saksan kolmanneksi suosituin,[8] ja sen pohjalta laadittiin 1890-luvulla Stolze–Schrey-järjestelmä yhdistämään Schreyn ja Stolzen koulukuntia. Vuonna 1897 sekä uus- että vanhastolzen koulukunnat hyväksyivät siirtymisen Stolze–Schreyhyn, ja Stolzen järjestelmän käyttö jäi vähäiseksi.[9]

Sovitukset muille kielilleMuokkaa

Stolzen järjestelmästä tehtiin sovituksia useille muille kielille. Merkittävää käyttöä oli hollannin-, puolan-, venäjän- ja unkarinkielisillä sovituksilla.[10][11]

LähteetMuokkaa

  • David, Fritz: Ausführliche Zeittafeln zur Geschichte der Stenographie. Wilhelm Reuters Stenographie-Verlag, 1922. (saksaksi)
  • Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940. (saksaksi)
  • Melin, Olof Werling: Stenografiens historia, 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929. (ruotsiksi)
  • Schneider, L.; Blauert, G.: Geschichte der deutschen Kurzschrift. Heckners Verlag, 1936. (saksaksi)

ViitteetMuokkaa

  1. Johnen, s. 103.
  2. Schneider & Blauert, s. 348.
  3. Räty, Unto: Pikakirjoituksen historia. Saksalainen pikakirjoitus. Pikakirjoituslehti, 1977, nro 3.
  4. Johnen, s. 104.
  5. Melin, s. 122.
  6. Melin, s. 124.
  7. Johnen, s. 141.
  8. Melin, s. 202.
  9. Johnen, s. 146.
  10. Johnen, s. 114.
  11. David, s. 73–76.

Aiheesta muuallaMuokkaa