Stolzen järjestelmä
Stolzen järjestelmä on saksalaisen Wilhelm Stolzen kehittämä pikakirjoitusjärjestelmä saksan kielelle. Siitä tuli Saksassa 1800-luvun loppupuolella toiseksi suosituin järjestelmä Gabelsbergerin järjestelmän jälkeen.[1][2]
| Stolzen järjestelmä | |
|---|---|
| Tyyppi | kursiivinen pikakirjoitusjärjestelmä |
| Kieli | saksa |
| Luoja | Wilhelm Stolze |
| Ajanjakso | 1841– |
Järjestelmän rakenne muokkaa
Stolzen järjestelmässä sanojen kirjoittaminen on hyvin säännönmukaista. Keskeisenä periaatteena on jokaisen sanan kaikkien äänteiden merkitseminen: kutakin merkkiä vastaa äänne ja puuttuville merkeille on säännöt.[3]
Suljetulla vartalotavulla (konsonantti + vokaali + konsonantti) on järjestelmässä keskeinen rooli. Konsonanteille on omat merkkinsä, ja niiden väliin jäävä vokaali merkitään joko konsonantteja laskemalla tai nostamalla, vahventamalla edellistä konsonanttia tai venyttämällä konsonanttien etäisyyttä.[4]
Järjestelmän kehittyminen muokkaa
Stolze julkaisi järjestelmän vuonna 1841 teoksessa Theoretisch-practisches Lehrbuch der deutschen Stenographie. Myöhemmissä oppikirjan painoksissa tehtiin joitakin muutoksia. Vuonna 1872 järjestelmään tehtiin suurempia muutoksia, muun muassa lyhenteiden määrää pienennettiin ja järjestelmää yksinkertaistettiin muutenkin.[5] Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet muutoksia, ja järjestelmästä jäi käyttöön kaksi eri versiota, joista käytettiin nimityksiä vanhastolze (saks. Altstolze) ja uusstolze (Neustolze). Järjestelmien yhdistämiseksi tehtiin useita yrityksiä, jotka eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen.[6]
Ferdinand Schrey julkaisi vuonna 1887 oman järjestelmänsä,[7] josta tuli Saksan kolmanneksi suosituin,[8] ja sen pohjalta laadittiin 1890-luvulla Stolze–Schrey-järjestelmä yhdistämään Schreyn ja Stolzen koulukuntia. Vuonna 1897 sekä uus- että vanhastolzen koulukunnat hyväksyivät siirtymisen Stolze–Schreyhyn, ja Stolzen järjestelmän käyttö jäi vähäiseksi.[9]
Sovitukset muille kielille muokkaa
Stolzen järjestelmästä tehtiin sovituksia useille muille kielille. Merkittävää käyttöä oli hollannin-, puolan-, venäjän- ja unkarinkielisillä sovituksilla.[10][11]
Lähteet muokkaa
- David, Fritz: Ausführliche Zeittafeln zur Geschichte der Stenographie. Wilhelm Reuters Stenographie-Verlag, 1922. (saksaksi)
- Johnen, Christian: Allgemeine Geschichte der Kurzschrift. 4. painos. Berliini: H. Apitz, 1940. (saksaksi)
- Melin, Olof Werling: Stenografiens historia, 2. osa. Tukholma: Nordiska Bokhandeln, 1929. (ruotsiksi)
- Schneider, L.; Blauert, G.: Geschichte der deutschen Kurzschrift. Heckners Verlag, 1936. (saksaksi)
Viitteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
- Theoretisch-praktisches Lehrbuch der deutschen Stenographie für höhere Schulen und zum Selbstunterricht – järjestelmän oppikirja vuodelta 1888 (saksaksi)