Avaa päävalikko

Stefano Pittaluga (2. helmikuuta 1887 Campomorone, Italia5. huhtikuuta 1931 Rooma, Italia) oli italialainen elokuvatuottaja ja -levittäjä, joka hallitsi 1920-luvulla lähes koko Italian elokuvateollisuutta. Hän oli myös ensimmäisenä tuomassa äänielokuvaa Italiaan.

Stefano Pittaluga
Stefano Pittaluga 1.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt 2. helmikuuta 1887
Campomorone, Italia
Kuollut 5. huhtikuuta 1931 (44 vuotta)
Rooma, Italia
Ammatti elokuvatuottaja, -levittäjä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Pittaluga aloitti elokuvauransa vuonna 1914 elokuvien levittäjänä, ja hänellä oli yksityisoikeudet moniin italialaiselokuviin sekä muun muassa ranskalaisen Pathén elokuviin Piemonten alueella. Pittaluga laajensi pian yritystään ja hankki useita teattereita Genovasta. Hän omisti 1920 yli 200 teatterin ketjun pohjoisessa ja keskisessä Italiassa. Pittaluga piti yhtiönsä Unione Cinematografica Italiana -konsortion ulkopuolella ja pärjäsi näyttämällä ulkomaalaisia elokuvia.[1]

Pittaluga osti 1924 pienen UCI:n ulkopuolella pysyneen Fert-yrityksen ja alkoi tuottaa elokuvia, kuten viimeisiä osia suositulle Maciste-sarjalle. UCI ajautui 1927 konkurssiin, ja Pittalugan yhtiö hankki oikeudet UCI:n elokuvateattereihin, levitysverkostoon ja studioihin, joihin kuului myös Cinesin Rooman studiot. Pittalugan yhtiö hallitsikin tämän jälkeen lähes koko Italian elokuva-alaa. Pittaluga aloitti 1927 elokuvateattereidensa varustamisen äänentoistolaitteilla ja hankki RCA Photophone -äänityslaitteet Cinesin studioille. Hänen teattereissaan saikin ensi-iltansa yhdysvaltalainen Jazzlaulaja elokuva, ja Cinesin studioilla tehtiin ensimmäinen italialainen äänielokuva, La canzone dell’amore.[1]

Pittaluga aloitti myös ensimmäisen yksityisen teollisuuden yhteishankkeen fasistisen hallinnon kanssa. Benito Mussolini antoi 1927 Pittalugalle luvan levittää Lucen tuottamia dokumenttielokuvia ja uutiskatsauksia.[2]

Pittaluga kuoli yllättäen 44-vuotiaana keväällä 1931 leikkauksen aiheuttamiin komplikaatioihin. Hän jätti jälkeensä laajan organisaation, joka jaettiin lopulta kahtia. Levitys- ja esitysoikeudet siirtyivät valtion omistamalle ENIC:lle. Studiot puolestaan siirtyivät pankkiiri Ludovico Toeplitzille.[3]

LähteetMuokkaa

  • Bondanella, Peter: Italialainen elokuva neorealismista nykypäivään. Suomentanut Anttila, Eila. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto, 1993. ISBN 951-37-1018-1.
  • Moliterno, Gino: Historical Dictionary of Italian Cinema. Lanmham, Maryland: Scarecrow Press, 2008. ISBN 978-0-8108-6073-5. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 8.12.2012). (englanniksi)
  • Morandini, Morando: Italy from Fascism to Neo-Realism. Nowell-Smith, Geoffrey (toim.): The Oxford History of World Cinema. Oxford: Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-811257-2.

ViitteetMuokkaa

  1. a b Molitero, s. 256–257.
  2. Bondanella, s. 22–23.
  3. Morandini, s. 353.