Stefan Stambolov
Stefan Nikolov Stambolov (12. helmikuuta (J: 31. tammikuuta) 1854 Tărnovo, Rumelia – 18. heinäkuuta (J: 6. heinäkuuta) 1895 Sofia) oli bulgarialainen poliitikko, joka toimi Bulgarian ruhtinaskunnan itsevaltaisena pääministerinä vuosina 1887–1894. Hänet tunnettiin lempinimellä ”Bulgarian Bismarck”.[1]
Stambolovin isä oli majatalonpitäjä.[1] Hän opiskeli pari vuotta Odessassa Venäjällä, mutta joutui lähtemään kaupungista oltuaan mukana nihilistien kokouksessa.[2] Hän liittyi jo nuorena turkkilaisten valtaa vastustaneiden bulgaarien maanalaiseen liikkeeseen ja oli lähellä Bukarestista käsin toiminutta Ljuben Karavelovin ja Hristo Botevin johtamaa emigranttipiiriä. Stambolov johti vuosina 1875 ja 1876 pienimuotoisia turkkilaisvastaisia kansannousuja, jotka eivät kuitenkaan menestyneet. Venäjän ja Turkin sodassa 1877–1878 hän taisteli bulgarialaisten sissien mukana turkkilaisia vastaan. Bulgarian saatua sodan jälkeen autonomian 1878 Stambolov valittiin maan uuteen kansalliskokoukseen (săbranie). Hän kuului siellä liberaaliryhmään, jolla oli jännittynyt suhde ruhtinas Aleksanteri I:en.[2][1]
Stambolov valittiin vuonna 1884 kansalliskokouksen puhemieheksi. Vuoden 1885 tapahtumien aikana hän kannatti Itä-Rumelian yhdistämistä Bulgariaan Venäjän vastustuksesta huolimatta, ja saatuaan ruhtinas Aleksanterin tukemaan liitosta Stambolov antoi hänelle täyden tukensa. Kun Venäjän masinoima sotilasvallankaappaus elokuussa 1886 pakotti Aleksanterin luopumaan kruunusta, Stambolov perusti Tărnovossa ruhtinaalle lojaalin kilpailevan hallituksen, joka muutamassa päivässä kukisti kaappaajien Sofiaan perustaman hallituksen ja palautti Aleksanterin tilapäisesti valtaan. Kun Aleksanteri syyskuun 1886 alussa Venäjän epäluottamuksen vuoksi luopui toistamiseen kruunusta, Stambolovista tuli hallitusvaltaa käyttäneen kolmihenkisen valtionhoitajakunnan ja siten tosiasiallisesti koko Bulgarian johtaja. Venäjän sekaantumisyrityksistä piittaamatta hän järjesti Saksi-Coburg-Gotha-sukuisen ruhtinas Ferdinandin valinnan Bulgarian uudeksi hallitsijaksi 7. heinäkuuta 1887. Kun ruhtinas Ferdinand kruunattiin 14. elokuuta samana vuonna, Stambolov siirtyi valtionhoitajakunnan johdosta maan pääministeriksi, mutta säilytti tosiasiassa aiemman valtansa. Hän jatkoi yhtäjaksoisesti pääministerinä toukokuuhun 1894 saakka.[2][1]
Stambolov pyrki säilyttämään Bulgarian itsenäisyyden suurvaltojen puristuksessa. Hänen valtakautenaan Bulgarian ja Venäjän välit säilyivät kireinä, sen sijaan Bulgarian suhteet Turkkiin lämpenivät. Tukea Venäjää vastaan haettiin varsinkin Itävalta-Unkarilta. Bulgaria lisäsi myös vaikutusvaltaansa Makedonian alueella, vaikka Stambolov ei tukenutkaan makedonialaisten kumousliikehdintää. Bulgariassa syntyi useita venäläismielisiä ja ruhtinassukua vastaan tähdättyjä salaliittoja, joiden tukahduttamiseksi Stambolov omaksui diktatorisia keinoja. Epäonnistuneiden kapina- ja attentaattiyritysten johtajia rangaistiin ankarasti ja useat oppositiojohtajat joutuivat pakenemaan maasta. Sotaministeri Mihail Savovin perheeseen liittynyt avioliittoskandaali horjutti Stambolovin uskottavuutta keväällä 1894. Lopulta pääministerinsä valtaan kyllästynyt ruhtinas Ferdinand syrjäytti tämän 31. toukokuuta 1894 ja nimitti hänen seuraajakseen Konstantin Stoilovin. Tämän jälkeen Stambolov alkoi arvostella julkisuudessa voimakkaasti Bulgarian uutta hallitusta ja ruhtinas Ferdinandia, mutta joutui samalla poliittisten vihollistensa vainoamaksi. Hän joutui niin parlamentaarisen tutkinnan kuin henkilökohtaisen ahdistelun kohteeksi, eivätkä viranomaiset antaneet hänelle lupaa poistua maasta.[1][2]
Stambolov joutui heinäkuussa 1895 keskellä katua Sofiassa julman hyökkäyksen ja puukotuksen kohteeksi, ja menehtyi kolme päivää myöhemmin. Murhaajien arveltiin olleen katkeria makedonialaisia.[2]
Lähteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Stefan Stambolov Wikimedia Commonsissa
