St. Kilda
St. Kilda (gaeliksi Hiort) on saariryhmä Skotlannin edustalla vielä Ulko-Hebrideistäkin avomerelle päin. Se on Unescon maailmanperintökohde ja asumaton vuodesta 1930 alkaen.[1] Saariryhmän nimi muistuttaa "Pyhää Kildaa", mutta kirkkohistoria ei tunne Kilda-nimistä pyhimystä. Nimi tulee kenties muinaisnorjan sanasta Skildir, suojapaikka.
| St. Kilda | |
|---|---|
 St. Kildan kartta |
|
| Maantiede | |
| Muut nimet | Hiort |
| Merialue | Atlantti |
| Saaria yht. | 7 |
| Suurin saari | Hirta |
| Pinta-ala | 8,5 km² |
| Valtio | |
| Valtio | Yhdistynyt kuningaskunta |
| Alue | Skotlanti |
| Kunta | Comhairle nan Eilean Siar |
| Väestö | |
| Väkiluku | asumaton |
Saaret ovat syntyneet muinaisesta tulivuoresta. Korkein kohta on 430 m merenpinnasta, ja sen lähellä on 300 metrin jyrkänne. Saarilla pesii monia merilintulajeja; niiden suulayhteiskunta on maailman suurin.
Historia muokkaa
St. Kildan saaria oli asuttu esihistoriallisilta ajoilta alkaen. Saarilla on tehty joitakin pronssikautisiin ihmisiin viittaavia löytöjä, ja sieltä on löydetty hyvin säilyneitä rautakautisia rakennelmia.[2]
Historiallisena aikana saaret ovat kuuluneet mantereella asuvalle maanomistajalle, joka on vuokrannut niitä luonnossa (lähinnä ohrana) maksettua vuokraa vastaan. Vuonna 1697 saarilla asui 180 henkeä. He viettivät talven Village Bayssa ja hajaantuivat kesäksi laajemmalle.[2]
Saaren tärkein luonnonvara olivat merilinnut. Asukkaat laskeutuivat köysien varassa jyrkänteiden linnunpesille. Ohran viljely oli vaikeaa alavien maiden suolaisuuden vuoksi. Silti saarelta riitti vientiin untuvaa, linnunlihaa, villaa, kalaa ja ohraa.[3]
Eristyneisyys teki saarelaiset haavoittuviksi kulkutaudeille. Vuonna 1727 heidän keskuuteensa levisi isorokko, joka surmasi saarelaiset paitsi yhtä aikuista ja kahdeksaa lasta. Koko talven ajan linnustamassa ja siksi suojassa olleet kolme miestä ja kahdeksan poikaa selvisivät myös. Pahinta tuhoa teki kuitenkin sairaus, jota nimitettiin kahdeksan päivän taudiksi. Se tappoi 150 vuoden ajan 4-5 päivän ikäisistä lapsista kolme neljäsosaa. Tauti oli tetanus eli jäykkäkouristus. On arveltu, että taudin bakteerit levisivät lintujen mukana.[3]
1800-luvulla saaret alkoivat kiinnostaa turisteja. Syntyi yhteys ulkomaailmaan, saarten väkiluku pieneni siirtolaisuuden ja lapsikuolleisuuden takia rajusti. Sukupuolijako vääristyi niin, ettei avioliittoikäisiä miehiä juuri ollut. Selviytyäkseen saarella miesten piti osata linnustamisen taito. Ensimmäisen maailmansodan aikana yhteydet mantereelle lisääntyivät Kuninkaallisen laivaston osaston vuoksi. Viimeiset 36 asukasta asutettiin omasta pyynnöstään mantereelle vuonna 1930. Saarella ei asu ketään pysyvästi, mutta siellä on jatkuvasti sotilastukikohdan henkilöstöä sekä luonnontutkijoita tutkimusasemalla.[3] Saarta hallinnoi National Trust for Scotland.[4]
Luonto muokkaa
Saarista kahdella elää oma erityinen villi lammasrotu, joka on tutkijoiden mielenkiinnon kohteena. Sen alkuperää ei tiedetä, mutta lampaita on ilmeisesti ollut Soayn saarella viikinkiajoista asti. Vuonna 1932 osa lampaista pyydystettiin ja siirrettiin Hirtan saarelle.[2]
Lähteet muokkaa
- ↑ St Kilda UNESCO World Heritage Site. Viitattu 15.4.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c St Kilda - the Past (Arkistoitu – Internet Archive) The National Trust for Scotland
- ↑ a b c Forssell, Petri: Hylättyjen saarten arvoitus. Tiede, 2013, nro 3, s. 48–55. Sanoma magazines.
- ↑ Steven McKenzie: The new residents of St Kilda archipelago 29.8.2010. BBC. Viitattu 20.9.2014. (englanniksi)
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta St. Kilda Wikimedia Commonsissa
