Spektrografi

Spektrografi on laite, jolla valo, muu sähkömagneettinen säteily tai ääni voidaan hajottaa spektriksi ja rekisteröidä esimerkiksi valokuvaamalla.

Optisella spektrografilla kartoitetaan esimerkiksi tähtien alkuaineiden tuottamia spektriviivoja.

Näkyvän valon alueella spektrin muodostamiseen voidaan käyttää prismaa, mutta parempi erotuskyky ja laaja taajuusalue saadaan hilaa käyttämällä. Hila on esimerkiksi lasilevy, johon on uurrettu sopivin välein uurteita, jotka tuottavat spektrin värit. Spektrografeja käytetään näytteissä olevien aineiden tunnistamiseen ja niiden määrien mittaamiseen. Tähtitieteessä spektrografilla saadaan tärkeää tietoa tähtien liikkeistä, pyörimisestä ja tähdissä olevista alkuaineista, ja joistain olosuhteista tähden pinnalla.

Puheen akustiikan tutkimuksessa spektrografia sai alkunsa Yhdysvalloissa 1940-luvun lopulla, tutkijayleisölle viimeistään Koenigin, Dunnin ja Lacyn artikkelissa Journal of the Acoustical Society of America -lehteen vuonna 1946. Äänispektrografi – jota usein Kay Elemetricsin mallinimen mukaan kutsuttiin myös sonagrafiksi – oli puheentutkimuksen kannalta koko 1900-luvun merkittävin keksintö. Alun perin sen toivottiin jopa antavan kuuroille mahdollisuuden nähdä puhe visuaalisessa muodossa, mutta tämän muodon, ns. spektrogrammin, tulkinta on hidasta ja yhteys puhesignaaliin kompleksinen.^[1] Esimerkiksi Gunnar Fant huomautti 1960–70-lukujen taitteessa, kun menetelmä jo tunnettiin hyvin, että ”kohtuullisella harjoittelulla [spektrogrammista] oppii yleensä tunnistamaan [tuntemallaan kielellä olevien] lyhyiden lauseiden foneemeja” korkeintaan yhdellä erotusvirheellä per foneemi,^[2] mikä ainakaan reaaliaikaiseen puheentunnistukseen olisi aivan liian riittämätöntä, hidasta ja vaivalloista.

Lähteet muokkaa

Koenig, W. & Dunn, H. K. & Lacy, L. Y. 1946: The sound spectrograph. Journal of the Acoustical Society of America 17: 19–49.

Viitteet muokkaa

↑ Iivonen, Antti 2009: Tietoisuus puheen ominaisuuksista: Puheentutkimuksen kehitys. Teoksessa: Olli Aaltonen ym. (toim.): Puhuva ihminen: Puhetieteiden perusteet. Otava, Helsinki. 39–58.
↑ Fant, Gunnar 1968: Analysis and synthesis of speech processes. Teoksessa: Bertil Malmberg (toim.): Manual of phonetics. North-Holland, Amsterdam & London. 172–277.

Katso myös muokkaa

Tämä tekniikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

[1] Iivonen, Antti 2009: Tietoisuus puheen ominaisuuksista: Puheentutkimuksen kehitys. Teoksessa: Olli Aaltonen ym. (toim.): Puhuva ihminen: Puhetieteiden perusteet. Otava, Helsinki. 39–58.

[2] Fant, Gunnar 1968: Analysis and synthesis of speech processes. Teoksessa: Bertil Malmberg (toim.): Manual of phonetics. North-Holland, Amsterdam & London. 172–277.

[1]

[2]