Sininen huntu (engl. The Blue Veil) on vuonna 1951 ensi-iltansa saanut Curtis Bernhardtin ohjaama yhdysvaltalainen draamaelokuva, jonka pääosassa on Jane Wyman. Elokuvan sivurooleissa ovat muun muassa Charles Laughton, Joan Blondell ja Agnes Moorehead.

Sininen huntu
The Blue Veil
The Blue Veil 1951.jpg
Ohjaaja Curtis Bernhardt
Busby Berkeley
(yksi musikaalikohtaus)
Käsikirjoittaja Norman Corwin
Perustuu François Campaux’n tarinaan
Tuottaja Norman Krasna
Jerry Wald
Säveltäjä Franz Waxman
Kuvaaja Franz Planer
Leikkaaja George Amy
Pääosat Jane Wyman
Charles Laughton
Joan Blondell
Valmistustiedot
Valmistusmaa  Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö Wald/Krasna Productions
Ensi-ilta Yhdysvallat 5. syyskuuta 1951
Suomi 14. maaliskuuta 1952
Kesto 113 minuuttia
Alkuperäiskieli englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Sininen huntu perustuu François Campaux’n tarinaan, jonka pohjalta Norman Corwin laati elokuvan käsikirjoituksen.[1][2] Sininen huntu on uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta Uhrattua elämää (Le voile bleu, 1942) -elokuvasta.[2][1] Elokuvan tuottivat Norman Krasna ja Jerry Wald, ja Jane Wyman ja Joan Blondell saivat Oscar-ehdokkuudet suorituksistaan.[2][1] Vaikka Oscar-palkinto jäi saamatta, Wyman voitti Golden Globen.[2]

JuoniMuokkaa

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Sininen huntu kertoo nuoresta ranskalaisesta leskestä Louise ”LouLou” Masonista, joka menetti aviopuolisonsa ja lapsensa ensimmäisen maailmansodan aikana. Louise täyttää tyhjää loppuelämäänsä hoitamalla muiden lapsia. Ajan kuluessa ja lasten kasvettua aikuisiksi Louise alkaa etsiä omaa paikkaansa elämässään.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

NäyttelijätMuokkaa

 Jane Wyman  … Louise ”LouLou” Mason  
 Charles Laughton  … Frederick ”Fred” K. Begley  
 Joan Blondell  … Annie Rawlins  
 Richard Carlson  … Gerald ”Jerry” Kean  
 Agnes Moorehead  … Fleur Palfrey  
 Don Taylor  … tohtori Robert ”Robbie” Palfrey  
 Audrey Totter  … Helen Williams Hall  
 Cyril Cusack  … Frank Hutchins  
 Everett Sloane  … piirisyyttäjä  
 Natalie Wood  … Stephanie Rawlins  
 Carleton G. Young  … Henry Palfrey  
 Vivian Vance  … Alicia Torgersen Begley  
 Dan O’Herlihy  … Hugh Williams  
 Alan Napier  … professori George Carter  
 Warner Anderson  … Bill Ashworth  
 Harry Morgan  … Charles Hall  
 Les Tremayne  … Joplin  
 Dan Seymour  … Pelt  
 Gregory Marshall  … Harrison Palfrey  
 Lisa Golm  … Elsa  
 Edith Leslie  … Gussie  
 Sylvia Simms  … neiti Quimby  
 Joy Hallward  … Golub  
 James Anderson  … Jim Tappan  
 Lovyss Bradley  … Beverly  
 Muriel Maddox  … rouva Tappan  
 Lillian Albertson  … rouva Lipscott  
 Jim Hawkins  … Tommy  
 Kathryn Sheldon  … rouva Chalmers  
 Dee Pollack  … Tony Williams  

TuotantoMuokkaa

Tuottaja Jerry Wald yritti houkutella Greta Garboa eläkkeeltä Louise ”LouLou” Masonin rooliin, ja myöhemmin Bette Davis oli ehdokaslistan kärjessä pääosan esittäjäksi. Lopulta roolin sai Jane Wyman, joka kertoi myöhemmin LouLou Masonin roolin olleen hänen suosikkiroolinsa. Elokuvan rooleihin harkittiin myös Robert Newtonia, Martha Scottia ja Katharine Lockea.[1] Busby Berkeley ohjasi elokuvan musikaalikohtauksen, jossa Joan Blondell laulaa ”Daddy”-kappaleen. Les Tremayne tekee Sinisessä hunnussa ensiesiintymisensä elokuvissa.[1] Sininen huntu kuvattiin keväällä 1951 muun muassa Kalifornian Los Angelesissa, Pasadenassa ja San Marinossa.[1]

Julkaisu ja vastaanottoMuokkaa

Sininen huntu sai Yhdysvaltain ensi-iltansa Los Angelesissa 5. syyskuuta vuonna 1951,[1] ja New Yorkin ensi-illan elokuva sai 26. lokakuuta,[1] jolloin elokuva pääsi myös maanlaajuiseen teatterilevitykseen.[3] Suomessa elokuva sai teatteriensi-iltansa 14. maaliskuuta 1952.[4] RKO Radio Pictures oli elokuvan levittäjänä alkuperäisen teatterilevityksen aikana 1951.[4][1] Elokuva tuotti Pohjois-Amerikassa Yhdysvaltain ja Kanadan teatterilevityksen 1951 aikana 2,2 miljoonaa dollaria, ja maailmanlaajuisesti elokuva tuotti yhteensä 3 550 000 dollaria. Elokuva sai voittoa 450 000 dollarin verran.[1] Sininen huntu sai muun muassa The New York Timesin ja Varietyn elokuvakriitikoilta kiitettävän vastaanoton.[5][6]

Lux Radio Theater teki elokuvasta 60-minuuttisen radiosovituksen, jonka lähetys oli 24. marraskuuta 1952.[1] Radiosovituksessa Jane Wyman uusi elokuvaroolinsa, ja Blondellin roolin esitti hänen sisarensa Gloria Blondell, koska Joan Blondell ei ollut tavoitettavissa radiokuunnelmaan.[1]

Palkinnot ja ehdokkuudetMuokkaa

Palkinnot ja palkintoehdokkuudet
Vuosi Palkinto Kategoria Ehdokas Tulos
1952 Oscar-palkinto Paras naissivuosa Joan Blondell Ehdokkuus
Paras naispääosa Jane Wyman Ehdokkuus
Golden Globe Paras naispääosa draamaelokuvassa Voitto

LähteetMuokkaa

  1. a b c d e f g h i j k l THE BLUE VEIL (1951) tcm.com. TCM.com. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
  2. a b c d The Blue Veil (1951) allmovie.com. Allmovie.com. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
  3. THE BLUE VEIL (1951) rottentomatoes.com. Rottentomatoes.com. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
  4. a b Blue Veil, The (1951) elonet.fi. Elonet.fi. Viitattu 4.11.2014. (suomeksi)
  5. THE BLUE VEIL nytimes.com. Nytimes.com. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)
  6. Review: ‘The Blue Veil’ variety.com. Variety.com. Viitattu 4.11.2014. (englanniksi)

Aiheesta muuallaMuokkaa