Shodō
Shodō (jap. 書道) on japanilaista kalligrafiaa. Japanissa harjoitettiin aluksi kiinalaista kalligrafiaa, mutta japanilaisten omien tavukirjoitusmerkkien kehittämisen jälkeen japanilainen kalligrafia kehittyi itsenäiseksi kalligrafian suunnaksi. Kalligrafia shodō eroaa japanin kielen koulukirjoittamisesta shūji.[1]
Nykyinen jaottelu muokkaa
Japanilainen kalligrafia jaetaan nykyisin kahteen lohkoon: kanjikalligrafiaan, joka perustuu kiinalaiseen perinteeseen, sekä kana-kalligrafiaan, joka on aitojapanilaista. Kanjikalligrafiassa käytetään kiinalaisia kirjoitusmerkkejä (kanjeja); kana-kalligrafiassa on kanjien lisäksi myös hiragana-kirjoitusmerkkejä. Kolmas japanin kielessä käytettävä merkistö, katakana, ei kalligrafiaan kuulu. Perinteinen kalligrafia elää edelleen, mutta toisen maailmansodan jälkeen on kehittynyt myös avant garde -kalligrafia, joka lähestyy abstraktia taidetta.[2]
Kanjikalligrafia voi olla mitä tahansa kiinalaista kirjoituslajia, mutta yleisimmät ovat normaalikirjoitus, sujuva kirjoitus ja ruohokirjoitus.[2] Kana-kalligrafiassa yleinen aihe ovat tanka- ja haikurunot. Paperi on vähemmän imukykyistä kuin kanjikalligrafiassa, jotta siveltimen kosketus olisi herkempi. Kirjoitus on myös epäsäännöllisempää. Hiraganamerkkien ohella käytetään samankaltaista hentaiganaa, "variantti-kanoja", jotka yleensä periytyvät eri kanjeista kuin hiraganat.[3]
Syntyvaiheet muokkaa
Kiinalainen kalligrafia oli jo pääpiirteiltään kehittynyt, kun Japani alkoi saada Kiinasta vaikutteita Korean kautta ja kiinalaiset kirjoitusmerkit saapuivat Japaniin 400-luvulla. Aluksi Japanissa käytettiin Kiinan Sui- ja Tang-dynastioiden aikaisia kirjoitustyylejä. Asuka-kaudelta alkaen maassa alkoi lisääntyä buddhalaisten klassikkotekstien jäljentäminen, ja syntyi buddhalaisten oppineiden joukko, joka hallitsi myös kiinalaisten kirjoitusmerkkien käytön. Japanin kieltä alettiin kirjoittaa kiinalaisin kirjoitusmerkein, tosin hiukan eri tavalla kuin kiinan kieltä. Pikku hiljaa myös maan kalligrafiassa alkoi syntyä omaperäisiä tyylejä. Keisari Saga, hovimies Tachibana no Hayanari sekä japanilaisen shingonin perustajahahmo Kūkai tunnetaan "kolmena siveltimenä", joiden työt edustavat kiinalaisperäistä karayō-tyyliä kauneimmillaan.[4]
Varhaisella Heian-kaudella (794–1185) syntyivät japanilaiset tavumerkistöt hiragana ja katakana. Kursiivista hiraganasta tuli etenkin naisten käyttämä proosan ja runouden kieli, ja katakana yleistyi etenkin miesten laatimissa virallisissa asiakirjoissa. Ajan myötä syntyi kiinalaisten kirjoitusmerkkien ja kana-merkkien sekakirjoitusmuoto, ja sen myötä myös kana-kalligrafia. Tyylin mallina käytetään usein Kokinshūta, keisarillista runoantologiaa 900-luvun alkupuolelta. Kana-kalligrafialla kirjoitettiin Heian-kaudella usein waka-runoutta tai monogatari-tarinoita. "Kolme mustejälkeä" eli Ono no Tofu, Fujiwara no Sukemasa ja Fujiwara no Yukinari olivat aitojapanilaisen wayō-tyylin mestarit. Kiinalaisista kalligrafeista suurin vaikutus Japanin varhaiseen kalligrafiaan oli Wang Xizhilla ja hänen sujuvalla kirjoituksellaan.[5]
Lähteet muokkaa
- Paatero Mirja (päätoimittaja): Kalligrafia – Shodo / Hashi 31/2010. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 2010. ISBN 978-952-67485-0-4.
Viitteet muokkaa
Aiheesta muualla muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Shodō Wikimedia Commonsissa
