Schillerinajokoira
Schillerinajokoira (ruots. schillerstövare) on ruotsalainen koirarotu, joka kuuluu FCI:n roturyhmään 6. Rodusta huolehtii Ruotsissa Svenska Schillerstövareföreningen[1] ja Suomessa Suomen Ajokoirajärjestö[2].
| Schillerinajokoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
 Ruotsi |
| Määrä | 150 rekisteröityä (3.3.2008) |
| Rodun syntyaika | 1880-luku |
| Alkuperäinen käyttö | jäniksen ja ketun ajo, jäljestys |
| Nykyinen käyttö | metsästyskoira |
| Muita nimityksiä | schillerstövare, chien courant de Schiller, sabueso Schiller, schilleri hagijas |
| FCI-luokitus |
ryhmä 6 Ajavat ja jäljestävät koirat alaryhmä 1.2 Keskikokoiset ajavat koirat #131 |
| Ulkonäkö | |
| Säkäkorkeus |
uros 53–61 cm narttu 49–57 cm |
| Väritys | ruskea, jossa musta mantteli |
Ulkonäkö
muokkaaUlkonäöltään schillerinajokoira on jäntevä ja jalo ja sen runko on hieman suorakaiteen muotoinen. Pää ja kuono ovat pitkät, otsapenger selvästi erottuva. Edeltä ja sivusta katsottuna pää on kiilanmuotoinen, mutta kuono ei ole siltikään suippo. Silmät ovat tummanruskeat. Korvat ovat riippuvat, kolmiomaiset, pehmeät ja korkealle kiinnittyneet. Rodulle tyypillistä on pitkä kaula, joka liittyy runkoon kauniisti. Häntä on asennoltaan joko hieman sapelimaisesti kaartuva tai suora. Schillerinajokoiran liike on yhdensuuntaista ja tehokasta. Urosten säkäkorkeus on 53–61 cm (ihanne 57 cm) ja narttujen 49–57 cm (ihanne 53 cm).[3]
Karvapeite on tiiviisti rungonmyötäinen ja karhea. Pohjaväri on punaruskea (sävyltään kullanruskeasta lämpimään punaruskeaan), jossa on musta mantteli. Yhtenäinen mantteli kattaa niskan, selän, lapojen yläosan, kylkien, lanteen ja hännän yläpuolen alueen; punaruskea väritys kattaa pään, kurkun, rinnan, lapojen alaosan, eturaajat, takaraajat ja hännän alapuolen. Rinnassa ja varpaissa sallitaan pieni määrä valkoista väritystä.[3]
Luonne ja käyttäytyminen
muokkaaLuonteeltaan schillerinajokoira on ystävällinen, uskollinen[4], eloisa ja valpas[3]. Rotua käytetään ketun ja jäniksen metsästykseen.[3] Schillerinajokoira sopii myös hyvin perhekoiraksi hyvän luonteensa ansiosta.lähde?
Alkuperä
muokkaa1800-luvun viimeisten vuosikymmenten aikana paikalliset ajokoiraharrastajat päättivät vakiinnuttaa ja parantaa tuolloin olemassa olleita sukulinjoja. Kyseistä projektia edistivät Svenska Kennelklubbenin perustaminen ja koiranäyttelyiden aloittaminen.[1] Eräs harrastajista oli maanviljelijä Per Adolph Schiller, joka asui Ruotsin länsirannikolla Bohuslänissa Stenungsundin pitäjässä. Hänen tiedetään käyttäneen rodun luomiseen eteläsaksalaisia, sveitsiläisiä ja itävaltalaisia ajokoiria.[4] Toisen teorian mukaan kantakoirat olisivat olleet eteläsaksalaisia, sveitsiläisiä ja englantilaisia ajokoiria - viimeksi mainituista etenkin harrieri olisi ollut vaikuttavana rotuna.[3]
Schillerin kantakoirat Tamburini I ja Ralla I olivat sisaruksia, joiden isä oli Sancho ja emä Flinta. Sanchon perimään vaikuttivat huomattavasti smoolanninajokoira ja Kavlås-sukulinja, sekä myös Grothin koirat.[1] Edellä mainitut Kavlåsin tilan "Lilla Släppet" -ajueen koirat olivat alun perin todennäköisesti Etelä-Saksasta.[3] Flinta puolestaan polveutui kapteeni O.B. Rydholmin kahdesta sisaruksesta, jotka kantoivat englantilaista ja sveitsiläistä ajokoiraperimää.[1]
Vuonna 1886 Tukholmassa järjestettiin maan ensimmäinen koiranäyttely, ja Schiller esitteli siellä Tamburini I:n ja Ralla I:n, jotka voittivat molemmat ajokoirien ryhmän parhaan palkinnon - tämä huolimatta siitä, että hänen itsensä mukaan ensiksi mainitulla oli monia ulkoisia vikoja. Sen jälkeen Schiller teetti Tamburinilla ja Rallalla pentueen, ja ennen pitkää jalostuksessa käytetyn sisäsiitoksen vuoksi populaatiosta tuli erittäin homogeeninen. Eräs käytetyistä koirista oli Mufti-niminen uros, joka oli peräisin kapteeni Rydholmin kennelistä. Schillerin tavoitteena oli melko kevytrakenteinen ja notkea koira, jolla oli hyvä hajuaisti, voimakkaat raajat ja kuuluva haukku. Hän piti parhaat yksilöt itsellään jalostusta varten, ja myi loput sekä eri puolille Ruotsia että myös Norjaan ja Suomeen. Rotu oli selkeästi yhdenmukaisempi ja laadukkaampi kuin muut kyseisen ajan ruotsalaiset ajokoirat, mutta samalla myös niitä sisäsiittoisempi.[1]
Vuonna 1893 julkaistu Svenska Kennelklubbenin ensimmäinen kantakirja luokitteli Schillerin kasvattamat ajokoirat risteytyslinjoiksi. Vasta vuonna 1907 ryhmän alaotsikoksi tuli schillerstövare, ja vuonna 1913 rodun nimeksi pelkästään schillerstövare, minkä jälkeen sitä ei yhdistetty enää muiden ajokoirien perimään.[1]
Schillerin kuoltua hänen veljensä Karl jatkoi jalostusta, ja rodusta tuli pian suosittu ympäri Ruotsia. Se on kuitenkin perinteisesti ollut runsaslukuisin Länsi-Ruotsissa ja Taalainmaalla. Eniten rodun pentuja syntyi 1970-luvulla, jolloin niitä rekisteröitiin vuosittain yli 700. 1980-luvulla populaation määrä alkoi kuitenkin huveta, koska samaan aikaan myös kettujen lukumäärä pieneni. Tästä huolimatta schillerinajokoiran maine säilyi hyvänä vuosikymmenien ajan omistautuneiden kasvattajien ja erinomaisten metsästysominaisuuksiensa ansiosta. Tärkeimpiä kenneleitä historiassa ovat olleet mm. Jägmästaregårdens, Skogis ja Ödemarkens.[1]
Lähteet
muokkaa- Schillerinajokoira (Schillerstövare) (pdf) Suomen Kennelliitto – Finska Kennelklubben ry. 5.4.2018. Viitattu 27.1.2020.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g Lindholm, Åsa. Svenska Hundraser - Ett Kulturarv, s. 108-112, 114-115. Sellin & Partner, Tukholma: 2008. ISBN 978-91-7055-366-0.
- ↑ SAJ:n rodut. Suomen Ajokoirajärjestö. Viitattu 26.1.2023.
- ↑ a b c d e f Rotumääritelmä: Schillerinajokoira. Suomen Kennelliitto, 5.4.2018. Haettu 14.1.2021.
- ↑ a b Gondrexon, A. & Browne, I. Maailman koiraopas: s. 172. Weilin+Göös, Helsinki: 1974. ISBN951-35-1120-0.
Aiheesta muualla
muokkaa- Hem Svenska Schillerstövarföreningen. Arkistoitu 27.1.2020. Viitattu 27.1.2020. (ruotsiksi) Ruotsalaisen schillerinajokoirayhdistyksen sivut.