SS Edmund Fitzgerald

rahtilaiva

Höyrylaiva SS Edmund Fitzgerald (usein pelkästään Fitzgerald, Fitz tai Big Fitz) oli yhdysvaltalainen rahtialus, joka katosi miehistöineen syysmyrskyssä Kanadan aluevesillä Yläjärvellä 10. marraskuuta 1975. Malminkuljetukseen rakennettu, oman aikansa mittapuulla suurikokoinen alus upposi niin nopeasti, että sen 29-henkinen miehistö ei ehtinyt lähettää minkäänlaista hätäsanomaa. Aluksen hylky lepää Yläjärven pohjassa 162 metrin syvyydessä, sijainnissa 46°59.9′N 85°6.6′W, noin 27 kilometriä Whitefish Bayn suulta länteen. Myöhemmin Gordon Lightfootin säveltämä balladi "The Wreck of the Edmund Fitzgerald" teki tapauksesta Suurten järvien tunnetuimman haaksirikon.

SS Edmund Fitzgerald
Tyyppi Irtolastialus
Rakennustelakka Great Lakes Engineering Works
Rakennusnumero 301
Tilattu 1. helmikuuta 1957
Kölinlasku 7. elokuuta 1957
Vesillelasku 8. kesäkuuta 1958
Luovutettu 22. syyskuuta 1958
Status upposi syysmyrskyssä Yläjärvellä
10. marraskuuta 1975
Tekniset tiedot
Pituus 222,2 m
Leveys 22,7 m
Syväys 11,9 m
Uppouma 13 632 t
Bruttovetoisuus 26 600 brt
Koneisto öljypolttoinen höyrykone, valmistaja Westinghouse Electric Corporation
Nopeus 25,9 km/h
Nopeus 14 kn
Miehistö 29
Lastikapasiteetti 75 900 m³

Edmund Fitzgerald oli 222,2 metrin pituinen Suurten järvien liikenteeseen tarkoitettu, kantavuudeltaan 23 000 tonnin bulk-rahtialus. Aluksen suurta ruumaa peitti kaikkiaan 21 kahdeksan millimetrin teräksestä valmistettua vesitiivistä luukkua, joista jokainen oli mitoiltaan 3,53 x 16,5 metriä. Kun alus valmistui Great Lakes Engineering Works -yhtiön telakalla River Rougessa Michiganissa vuonna 1958, se oli suurin koskaan Suurilla järvillä purjehtinut alus. Vertailun vuoksi on mainittava, että nykyaikaiset Suurten järvien rahtilaivat ovat 305 metrin pituisia ja 32 metrin levyisiä, kantavuudeltaan jopa 46 000 tonnin aluksia. Alun perin Fitzgeraldin höyrykattilat olivat hiilipolttoisia, mutta ne muutettiin öljypolttoisiksi talven 19711972 aikana.

Aluksen omisti Northwestern Mutual Life Insurance Company Milwaukeesta, Wisconsinista, ja sen vuokrasi tilauslikenteeseen Oglebay Norton Corporationin Columbia Transportation Division. Alus kuljetti rautamalmipellettejä Minnesotan Duluthista Detroitiin, Toledoon ja muihin Suurten järvien itäisiin satamiin. Alus nimettiin Northwestern Mutual -vakuutusyhtiön toiminnanjohtajan mukaan, ja sen kastoi hänen vaimonsa.

Viimeinen matka

muokkaa
 
NTSB:n laatima karttakuva Edmund Fitzgeraldin todennäköisistä reiteistä.

Fitzgerald lähti 26 116 tonnin rautamalmilastissa Superiorista Wisconsinista 9. marraskuuta 1975 kohti Detroitia Michiganissa. Aluksen päällikkönä toimi Ernest M. McSorley. Alus ylitti Yläjärveä noin 13 solmun (24 km/h) nopeudella kohdatessaan rajun syysmyrskyn. Myrsky raivosi yli 32 metrin sekuntinopeudella, ja aallot löivät yli viiden metrin korkuisina. Toinen rahtialus, Arthur M. Anderson, seurasi Fitzgeraldia jonkin matkan päässä. Myrskyn vuoksi Yläjärven itäpäässä Sault Sainte Mariessa sijaitsevat Soon kanavan sulut oli suljettu, ja molemmat laivat hakeutuivat etsimään suojaisampia vesiä lähempää Kanadan rannikkoa. Myöhemmin laivojen oli tarkoitus ylittää Whitefish Bay ja suunnata kohti Sault Sainte Marieta.

Marraskuun kymmenennen päivän iltapäivänä Fitzgerald ilmoitti kallistumasta ja että alus oli kärsinyt jonkin verran vaurioita. Muun muassa aluksen tutka-antenni oli kadonnut myrskyssä. Mikään ei kuitenkaan viitannut vakaviin ongelmiin. Fitzgerald hiljensi nopeutta päästäkseen Andersonin tutkan kantomatkan sisäpuolelle, ja jonkin aikaa perässä tullut Anderson ilmoitti radioitse tutkatietoja Fitzgeraldille opastaen tätä kohti suojaisampaa Whitefish Baytä.

Viimeinen yhteydenotto Fitzgeraldilta tapahtui kello 19.10, kun alukselta ilmoitettiin, että he pärjäisivät tästä eteenpäin. Vain muutamia minuutteja myöhemmin alus yhtäkkiä katosi Andersonin tutkaruudulta, eikä minkäänlaista hätäviestiä koskaan lähetetty. Kello 19.20 mennessä Anderson ei saanut Fitzgeraldista minkäänlaista tutkakaikua eikä saanut alukseen radioyhteyttä. Kello 20.32 Andersonin miehistö ilmoitti rannikkovartiostolle huolensa Fitzgeraldin kohtalosta.

Etsintä

muokkaa

Kun katoamisesta oli ilmoitettu, etsinnät eloonjääneiden löytämiseksi käynnistettiin. Alkuvaiheessa etsintöihin osallistuivat Arthur M. Andersonin lisäksi toinen rahtialus, SS William Clay Ford. Kolmas alus, kanadalainen Hilda Marjanne, ei voinut osallistua etsintöihin asettamatta alusta ja miehistöä vaaraan myrskyn vuoksi. Yhdysvaltain rannikkovartiosto lähetti kolme lentokonetta etsintöihin mutta ei myrskyn vuoksi voinut lähettää yhtään pinta-alusta. Rannikkovartioston alus Woodbrush lähti kahden ja puolen tunnin kuluttua ilmoituksesta, mutta se ei päässyt ilmoitetulle tapahtumapaikalle ennen kuin vuorokauden kuluttua. Etsinnöissä vedestä nostettiin runsaasti rojua, mukaan lukien pelastuslauttoja ja -veneitä, mutta yhtään eloonjäänyttä ei löydetty.

Vedenalainen tutkimus

muokkaa
 
NTSB:n laatima kaavakuva hylynkappaleiden asennoista.

Edmund Fitzgeraldin hylyn löysi ensimmäisenä Yhdysvaltain laivaston lentokone, jonka sukellusveneiden etsintään tarkoitetut instrumentit havaitsivat aluksen ja rautamalmilastin aiheuttaman magneettisen poikkeaman. Marraskuun 14.–16. päivän aikana rannikkovartiosto tutki hylkyä kaikuluotaimella. Sonarin kuvissa voitiin todeta kaksi suurta kappaletta lähellä toisiaan järven pohjalla. Marraskuun 22.–25. päivä hylyllä teki lisätutkimuksia yksityinen yrittäjä, Seaward, Inc.

Vuonna 1976 toukokuun 20.–28. päivien välisenä aikana miehittämätön laivaston sukellusalus CURV III valokuvasi hylkyä kahdella mustavalkovideokameralla ja yhdellä tavallisella kameralla. CURV III:n ottamista kuvista voitiin todeta Fitzgeraldin katkenneen kahteen osaan ja hylynkappaleiden lepäävän yli 160 metrin syvyydessä, perinteisin välinein suoritettavan sukelluksen ulottumattomissa.

Hylyn keulaosa on arviolta 84 metrin pituinen ja lepää pohjassa oikein päin. Hylyn peräosa lepää ylösalaisin 52 metrin päässä keulaosasta, kääntyneenä 50° keulaosan kölilinjaan nähden. Hylyn keskiosasta on jäljellä vain runsaasti vääntyneitä metallinkappaleita ja rautamalmipellettien muodostamia kekoja.

Syyt ja ristiriitaisuudet

muokkaa

Kun Fitzgerald katosi, uskottiin aluksen katkenneen pinnalla aaltojen aiheuttaman metallin väsymisen vuoksi. Aiemmin tapahtuneista vastaavanlaisista pinnalla tapahtuneista hajoamisista johtuen uskottiin, että keula- ja peräosat saattaisivat olla jopa kilometrien päässä toisistaan. Kun hylyn keula ja perä löytyivät vain muutamien kymmenien metrien päässä toisistaan, pääteltiin aluksen katkenneen vasta sen osuttua pohjaan.

Rannikkovartioston tutkimus osoitti osaltaan, että turman syynä olivat olleet riittämättömät luukkujen kiinnitykset. Tutkimuksen mukaan kiinnikkeet eivät sulkeneet luukkuja riittävän tiiviisti, vaan vesi pääsi tunkeutumaan lastiruumaan. Tutkimuksen mukaan vuoto tapahtui havaitsemattomasti päivän aikana aiheuttaen lopulta kelluvuuden ja tasapainon menetyksen. Tämän vuoksi alus olisi painunut aaltoihin varoituksetta.

Tutkimusrapotti kuitenkin osoittautui ristiriitaiseksi. Yleisin vaihtoehtoinen teoria esittää, että kun myrsky oli vienyt aluksen tutkalaitteet, miehistö oli pakotettu ohjaamaan alusta luottaen epätarkkoihin karttoihin. Tämän vuoksi Fitzgerald oli ajanut matalikolle saaden vaurioita pohjaansa ilman, että miehistö olisi asiaa edes havainnut. Pohjavaurio aiheutti lopulta aluksen nopean uppoamisen. Teoriaa tukee Fitzgeraldin viimeinen radioviesti, josta ei ollut havaittavissa mitään huolta aluksen kunnosta. Vaikka teoria olisi totta, on sitä hankala todistaa, sillä hylky on hautautuneena pohjamutaan lastiviivojaan myöten, joten keulaosan pohjavaurioita on mahdotonta tarkastaa.

Muistot

muokkaa

Edmund Fitzgeraldin laivakello nostettiin hylystä 4. heinäkuuta 1995 ja sijoitettiin kunnostuksen jälkeen Great Lakes Shipwreck Museumiin Whitefish Pointissa lähellä Paradisen kylää Michiganissa. Fitzgerald oli jo aiemmin kadottanut ankkurinsa Detroitjoella, ja se on nykyisin näytteillä Dossin Great Lakes Museumissa Detroitissa.

Vuorokausi haaksirikon jälkeen Detroitin Mariners' Churchin kelloa soitettiin 29 kertaa, kerran jokaisen haaksirikossa menehtyneen muistoksi. Mariners' Church pitää edelleen kerran vuodessa muistotilaisuuden, jonka yhteydessä luetaan Fitzgeraldin miehistön nimet ja soitetaan kelloa jokaisen luetun nimen jälkeen.

Vaikka Fitzgerald on viimeinen Suurilla järvillä uponnut laiva, sen hylky ei lepää yksin suurien vesimassojen keskellä. Suurilla järvillä on vaiheikas merenkulkuhistoria, ja niiden pohjassa lepää tuhansia laivanhylkyjä. Yksinään vuosina 18781898 Suurilla järvillä haaksirikkoutui lähes 6 000 alusta, joista neljännes kirjattiin kokonaan menetetyiksi. Useat alukset yksinkertaisesti katosivat jäljettömiin myrskyssä matkustajineen ja miehistöineen.

Kaikki Suurten järvien hylyt ovat suojelukohteita, mutta useita niistä on kuitenkin otettu sukellusturismin käyttöön. Joissakin tällaisissa hylkypuistoissa sijaitsee useita uponneita aluksia.

Vuonna 2005 käynnistyi hanke muistomerkin saamiseksi Washington, D.C.:hen Suurilla järvillä menehtyneiden merimiesten muistoksi. Aiemmin kampanja marraskuun 10. päivän julistamiseksi Suurten järvien merimiesten päiväksi (Great Lakes Mariners Day) kaatui, kun edustajainhuone lakkautti kongressin asettamien muistopäivien perinteen.

Vuonna 1986 Steven Dietz ja Eric Peltoniemi kirjoittivat Ten November -musikaalin Edmund Fitzgeraldin uppoamisen muistoksi. Vuonna 2005 musikaali muokattiin uudeksi The Gales of November -musikaaliksi, ja se esitettiin Fitzgeraldin haaksirikon 30-vuotispäivänä Fitzgerald-teatterissa St. Paulissa Minnesotassa. Musikaalin kertojana toimi Kevin Kling ja esiintyjinä olivat laulajat Prudence Johnson, Ruth MacKenzie ja Claudia Smith. Kuoron ja orkesterin muodostivat Peter Ostroushko (viulu ja mandoliini), Dan Chouinard (piano ja haitari), Eric Peltoniemi (kitara), ja Jeff Willkomm (bassokitara).

Edmund Fitzgeraldin miehistö

muokkaa

Koko Edmund Fitzgeraldin 29-henkinen miehistö menetti onnettomuudessa henkensä. Heidän ruumiitaan ei ole löydetty.

 
Nimi Ikä Arvo Kotipaikka
Michael E. Armagost 37 kolmas perämies Iron River, Wisconsin
Fred J. Beetcher 56 kantaja Superior, Wisconsin
Thomas D. Bentsen 23 voitelija St. Joseph, Michigan
Edward F. Bindon 47 ensimmäinen apulaiskonemies Fairport Harbor
Thomas D. Borgeson 41 huoltomies Duluth, Minnesota
Oliver J. Champeau 41 kolmas apulaiskonemies Milwaukee, Wisconsin
Nolan S. Church 55 kantaja Silver Bay, Minnesota
Ransom E. Cundy 53 vahti Superior, Wisconsin
Thomas E. Edwards 50 toinen apulaiskonemies Oregon, Ohio
Russell G. Haskell 40 toinen apulaiskonesmies Millbury, Ohio
George J. Holl 60 konemestari Cabot, Pennsylvania
Bruce L. Hudson 22 kansimies North Olmsted, Ohio
Allen G. Kalmon 43 toinen kokki Washburn, Wisconsin
Gordon F. MacLellan 30 huoltomies Clearwater, Florida
Joseph W. Mazes 59 erikoishuoltomies Ashland, Wisconsin
John H. McCarthy 62 ensimmäinen perämies Bay Village, Ohio
Ernest M. McSorley 63 päällikkö Toledo, Ohio
Eugene W. O'Brien 50 ruorimies Toledo, Ohio
Karl A. Peckol 20 vahti Ashtabula, Ohio
John J. Poviach 59 ruorimies Bradenton, Florida
James A. Pratt 44 toinen perämies Lakewood, Ohio
Robert C. Rafferty 62 stuertti Toledo, Ohio
Paul M. Riippa 22 kansimies Ashtabula, Ohio
John D. Simmons 63 ruorimies Ashland, Wisconsin
William J. Spengler 59 vahti Toledo, Ohio
Mark A. Thomas 21 kansimies Richmond Heights, Ohio
Ralph G. Walton 58 voitelija Fremont, Ohio
David E. Weiss 22 kadetti Agoura, Kalifornia
Blaine H. Wilhelm 52 voitelija Moquah, Wisconsin

Aluksen mitat

muokkaa
  • Pituus: 222,2 metriä
  • Leveys: 22,7 metriä
  • Syväys: 11,9 metriä
  • Paino (kuollutta painoa): 8 825 tonnia
  • Huippunopeus: 14 solmua (25,9 km/h)
  • Polttoainetilavuus: 273 (273 000 litraa) polttoöljyä
  • Kantavuus: 26 600 rekisteritonnia (75 900 m³)
  • Rakentaja: Great Lakes Engineering Works, River Rouge, Michigan

Aiheesta muualla

muokkaa