Rauni Liukko
Rauni Sinikka Liukko (oik. Liukko-Ailio; 17. kesäkuuta 1940 Vehmaa[1] – 27. toukokuuta 2014 Helsinki[2]) oli suomalainen kuvanveistäjä ja taidemaalari.[3][4][5] Liukon läpimurtoteoksia olivat Ruuhkaratikka (1973) ja Liikkuva työvoima (1977).[6] Kohua herätti myös hänen tilateoksensa Helsingin juhlaviikoilla 1972 Arkadian puistossa.[1]
Ura
muokkaa
Liukko valmistui Taideteollisen oppilaitoksen kuvaamataidonopettajalinjalta 1963[1] ja aloitti yhteiskunnallisesti kantaa-ottavilla teoksilla, joiden aiheina olivat lapset, vanhukset ja muut vähäosaiset.[3] Ruuhkaratikan ohella lasikuidusta tehdyt karheat lapsihahmot saivat paljon huomiota lehdistössä.[6]
Ensimmäinen huomiota saanut yksityisnäyttely oli Lapsellisuuksia Kluuvin galleriassa Helsingissä vuonna 1970, ja Moderna Museetin järjestämänä Tukholmassa 1971, missä se herätti keskustelua lasten asemasta. Virikkeenä oli ollut Biafran nälänhätä, joka oli ollut paljon esillä televisiossa. Suomessa keskustelua syntyi kuitenkin lähinnä teosten materiaalista ja tekotavasta. Lasikuitu, readymade- ja kierrätysmateriaalit eivät sopineet perinteisiin käsityksiin kuvanveistosta.[1]
Rauni Liukko osallistui Ars 74 -näyttelyyn lapsiaiheisilla veistosinstallaatioilla Yhteinen turvavyö ja Hyväntekeväisyyttä. "Jouduin näkemään, miten yhteiskuntaa heijasteleva koulu aste asteelta rutisti koulutettaviaan", totesi taiteilija Ars-näyttelyluettelossa. "Ei ollut mieltä tehdä kuvia vähäiselle, kultivoituneelle galleriayleisölle. Halusin tehdä kuvia kadun miehelle, joka ei gallerioissa käy."[7]
Liukon teokset saivat lyyrisempää ja ajattomampaa sävyä 1980-luvulla. Lasikuidun sijasta hän alkoi käyttää pronssia ja luonnonmateriaaleja. Aiheet olivat nyt myyttisiä, kuten Khimairon (1989) ja Sfinksi (1988–1989).[6] Liukko oli jättänyt lasikuidun myös allergian vuoksi.[1] Meriaiheet tulivat mukaan 1990-luvulla. Liukko teki laivoja eri materiaaleista ja kotiloveistoksia.[6]
Liukolle myönnettiin muun muassa Suomen Rauhanpuolustajien mitali, Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto (1972) ja Vuoden Kiila (1982) sekä valtion taiteilijaeläke (2003).[8]
Keramiikkataiteilija Heljä Liukko-Sundström oli Rauni Liukon sisar.[3]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e Salo, Erja: Popcornia ja politiikkaa – taiteen aktivistit: Rauni Liukko.
- ↑ Kivirinta, Marja-Terttu: Rauni Liukko 1940–2014: Taiteilija puolusti vähäosaisia. Helsingin Sanomat, 1.6.2014, s. C 32. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 1.6.2014.
- ↑ a b c ”Liukko, Rauni”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5
- ↑ Liukko, Rauni. Valtion taidemuseo.
- ↑ Kuka kukin on (Aikalaiskirja), s. 543. Helsinki: Otava, 1978. Teoksen verkkoversio (viitattu 27.8.2021).
- ↑ a b c d Näyttelyohjelma vuonna 1994. Porin taidemuseo. Viitattu 2.1.2011.
- ↑ Kastemaa, Heikki: ”1974 Edistyksen tiellä”, Nykyaikojen kampanjat: Ars-näyttelyt ja niiden vastaanotto 1961–2006, s. 45. Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto, 2009. ISBN 978-951-53-3218-9
- ↑ Kuka kukin on 2007, s. 553. Helsinki 2006. ISBN 951-1-20606-0
Kirjallisuutta
muokkaa- Vanhala, Jari-Pekka (toim): Rauni Liukko: Matkan muisto / Musta sateenkaari. Oulun taidemuseon julkaisuja 24. Porin taidemuseo ja Oulun taidemuseo 1994. ISBN 951-9355-38-3
- Kivirinta, Marja-Terttu: ”Rauni Liukko”, Yhdeksän taiteilijaa. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32435-6
Aiheesta muualla
muokkaa- Rauni Liukon Prinsessa-muistomerkki Kellokoskella.
- Rauni Liukko Elonetissä.
- Ruuhkaratikka.
- Ruuhkaratikka. Sara Hildénin taidemuseo (PDF).
- Liukon teoksia Valtion taidemuseon kokoelmissa.
- Kuvia Liukon Lapsellisuuksia-näyttelystä 1970:
- Liukko, Rauni hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)