R-luokan vartiovene

Suomen merivoimien alusluokka

R-luokan vartioveneet olivat Suomen merivoimien Vartiolaivueen (nykyisin 7. ohjuslaivue) viisi merivalvontaa ja sukellusveneentorjuntatehtäviä suorittanutta alusta. Ne poistettiin 1990-luvulla käytöstä Rauma-luokan ohjusveneiden tieltä, mutta niillä on säilynyt maineikas asema merivoimien kulttuurissa.

R-luokka
Entinen vartiovene Röyttä Tampereen Mustassalahdessa keväällä 2010.
Entinen vartiovene Röyttä Tampereen Mustassalahdessa keväällä 2010.
Tekniset tiedot
Uppouma 90 t (Rihtniemi ja Rymättylä)
110 t (muut)
Pituus 33 m
Leveys 5,6 m
Syväys 1,8 m
Koneteho 2 × 700 hv (Rihtniemi ja Rymättylä)
1 × 1250 hv (muut)
Nopeus 15 solmua (Rihtniemi ja Rymättylä)
17 solmua (muut)
Miehistöä 20
Aseistus
Meritorjunta 1 40 mm tykki
Ilmatorjunta 1 20 mm ilmatorjuntatykki
Vartiovene 55

Tekniset tiedot

muokkaa
  • Pituus 37 m
  • Leveys 6,5 m
  • Syväys 2,2 m
  • Koneteho 2 x 1350 hv
  • Nopeus 21 solmua
  • Miehistöä 20

Veneet

muokkaa

Viisi venettä ja niiden tunnusnumerot olivat:

  • Rihtniemi (51)
  • Rymättylä (52)
  • Ruissalo (53)
  • Raisio (54)
  • Röyttä (55)

R-luokan vartioveneet valmistuivat alun perin 1950-luvulla rannikkoraivaajan tehtäviin. Vartioveneeksi ne varusteltiin 1960-luvun lopulla, jolloin ne siirtyivät vartiolaivueeseen.

Röyttä

muokkaa

Viimeinen R-luokan vartiovene Röyttä oli vuodesta 2000 lähtien Sinisen reservin käytössä koulutusaluksena. Aluksen alus osallistui mm merivoimien sotaharjoituksiin sekä juhlatilaisuuksiin. Toisin kuin muissa R-luokan veneissä, Röytässä on rakettien laukaisussa tulevan liekin sammutusjärjestelmä.

Röyttä on peruskorjattu 1980 ja uudelleen 2000, kun se luovutettiin Siniselle reserville. Alus ajoi vuonna 2005 karille, jonka jälkeen vakuutusyhtiö lunasti sen ja myi edelleen. Röyttä on nimetty uudelleen Vartiovene 55:ksi ja sen omistaa yksityinen yritys Helsingissä.

Kolumbian laivasto

muokkaa

Oy Laivateollisuus Ab kehitti vuosina 1965–1966 luokasta saatujen kokemusten pohjalta Kolumbian laivastolle kolme vartiovenettä: Carlos Alban, Jorge Soto del Corvalin ja Nito Restrepon.[1]

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. Auvinen, 1983 s. 117

Aiheesta muualla

muokkaa