Polkurisakas (Inocybe lacera) on aluksi kupera, myöhemmin laakea tumman- tai vaaleanruskea risakaslaji. Lakki on leveydeltään 2–4 senttimetriä ja se on keskustasta tummin. Lakin pinta on hieman suomuinen ja siinä on yleensä keskuskohouma. Sienen jalka on vaaleanruskea ja 2–4 senttimetriä pitkä. Heltat ovat melko tiheät ja aluksi vaaleat, mutta ne muuttuvat sienen vanhetessa harmaanruskeiksi. Itiöpöly on ruskeaa. Sieni kasvaa havu- ja lehtimetsissä, pihoilla ja joutomailla yleisenä koko Suomessa.[2] Kasvuaika on kesäkuusta syyskuuhun.[3]

Polkurisakas
Inocybe spec. - Lindsey 1.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Sienet Fungi
Kaari: Kantasienet Basidiomycota
Alakaari: Avokantaiset Agaricomycotina
Luokka: Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes
Alaluokka: Agaricomycetidae
Lahko: Helttasienet Agaricales
Heimo: Inocybaceae
Suku: Risakkaat Inocybe
Laji: lacera
Kaksiosainen nimi

Inocybe lacera
(Fr.) P. Kumm.[1]

Katso myös

 Commons-logo.svg Polkurisakas Commonsissa

Lajin taksonominen asema on edelleen epäselvä, mutta alalajia maritima on pohjoismaisten tietojen perusteella tavattu Suomessakin lähinnä merenrannoilla. Tämä alalaji näyttää olevan riippuvainen pajuista kuten hanhenpajusta (Salix repens).[4] Maritima-muotoa ei välttämättä liene tunnistettu vielä Suomesta, mutta sen sijaan tunnetaan muodot helobia – joskus suomennettuna nimellä rantarisakas, heterosperma, ja regularis[5].

Polkurisakas ei ole ruokasieni. Laji on luokiteltu Suomessa elinvoimaiseksi.[3]

LähteetMuokkaa

  1. Taksonomian lähde: Index Fungorum Luettu 13.8.2008.
  2. Phillips, Roger: WSOY Suuri Sienikirja, s. 153. suomeksi toim. Lasse Kosonen. WSOY, 1981, suom. 1992. ISBN 951-0-17255-3.
  3. a b Salo, Pertti & Niemelä, Tuomo & Salo, Ulla: Suomen sieniopas, s. 236. Kasvimuseo, 2006. ISBN 951-0-30359-3.
  4. Beatrice Senn-Irlet: Funga Nordica, s. 877. Copenhagen: Nordsvamp, 2008. ISBN 078-87-983961-3-0. (englanniksi)
  5. Salo, Niemelä, Nummela-Salo. Ohenoja: Suomen helttasienten ja tattien ekologia, levinneisyys ja uhanalaisuus, s. 169. Suomen ymnpäristökeskus, 2005. ISSN 1238-7312.

Aiheesta muuallaMuokkaa