Personalismo on latinalaisamerikkalainen poliittisten johtajien ympärille rakennettu henkilökultti. Siihen liittyy usein poliittisten puolueiden, ideologioiden ja perustuslaillisten hallitusten etujen syrjäyttäminen lojaalisuudesta yhtä johtajaa kohtaan.[1][2] Personalismossa on tavanomaista, että johtajan henkilökohtaista karismaa pidetään poliittisia saavutuksia tärkeämpänä.[3]

Monet alueen poliittiset puolueet ovat koostuneet jonkin tietyn johtajan henkilökohtaisista kannattajista, mikä ilmenee puolueiden jäsenten puhekielisistä nimistä. Esimerkiksi Argentiinassa Partido Justicialistan kannattajia kutsutaan yleisesti vain "peronisteiksi" Juan Perónin mukaan ja Kuubassa Fidel Castron kannattajia "fidelisteiksi". Vaikka personalismo onkin varsin yleinen koko Latinalaisen Amerikan historiassa, se on ollut erityisesti osa Dominikaanisen tasavallan ja Ecuadorin poliittista järjestelmää.[1]

Personalismo liittyy läheisesti latinalaisamerikkalaiseen caudilismo-ilmiöön, jossa valtioita hallitsee johtajat (caudillot), joiden valta nojaa väkivaltaan ja toisaalta henkilökohtaiseen karismaan. Caudillot olivat erityisen yleisiä vasta itsenäistyneissä latinalaisamerikkalaisissa valtioissa 1800-luvun alkupuolella. Caudilismi säilyi kuitenkin yleisenä ilmiönä 1900-luvulle asti joko peronismin kaltaisina liikkeinä tai suoranaisina sotilasdiktatuureina.[1]

Lähteet muokkaa

  1. a b c personalismo. (2009). In Encyclopædia Britannica. Retrieved July 02, 2009, from Encyclopædia Britannica Online: http://www.britannica.com/EBchecked/topic/452992/personalismo
  2. Sandra W. Meditz, Dennis M. Hanratty (eds.): ”Country Profile - Government and Politics”, Panama: a country study. 4th ed.. Federal Research Division, Library of Congress, 1989. D 101.22:550-46/987. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.7.2009). (englanniksi)
  3. Robert C. Harding: The history of Panama, s. 50. Greenwood Publishing Group, 2006. ISBN 031333322X. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.7.2009). (englanniksi)