Objektiivinen idealismi
Objektiivinen idealismi on ontologinen idealistinen käsitys, jonka mukaan todellisuuden määräävä henkinen perusaines on riippumaton yksilön tietoisuudesta.[1] Platon voidaan nähdä ensimmäisenä objektiivisena idealistina.[2]
Objektiivinen idealismi erotetaan sekä George Berkeleyn subjektiivisesta idealismista että Immanuel Kantin transsendentaalisesta idealismista. Kantia edeltäneen uuden ajan filosofiassa Spinozaa ja Leibnizia voidaan pitää objektiivisen idealismin edustajina.[3][4] Välittömästi Kantia seuranneena ajanjaksona objektiivista idealismia kehittivät erityisesti kolme Kantin seuraajaa, F. W. J. Schelling, J. G. Fichte ja G. W. F. Hegel.
Objektiivisen ja subjektiivisen idealismin ero ei kuitenkaan aina ole selvä: esimerkiksi Fichten idealismia kutsuttiin myöhemmin subjektiiviseksi idealismiksi erotuksena Schellingin selvästi objektiivisesta idealismista. Hegelin idealismia taas alettiin kutsua absoluuttiseksi idealismiksi.[2]
Myöhemmin objektiivista idealismia ovat kannattaneet muun muassa yhdysvaltalaiset Charles S. Peirce ja Josiah Royce sekä brittiläiset idealistit kuten T. H. Green ja F. H. Bradley. Missä brittiläiset idealistit ja Royce olivat saaneet voimakkaita vaikutteita Hegeliltä, Charles S. Peirce kehitti oman versionsa objektiivisesta idealismista lähinnä Kantin ja jossain määrin myös Schellingin vaikutuksen alaisena. Hänen mukaansa aine oli vain mielen reduktio.[5]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ Lindberg, Janne: Tieto-oppi!, s. 142. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29310-5
- ↑ a b Klein, Simone: Objective idealism PhiloSophos.com. Arkistoitu 16.7.2011. Viitattu 7. syyskuuta 2007.
- ↑ Beiser, Frederick C.: German Idealism: The Struggle Against Subjectivism, s. 20. Harvard UP, 2002.
- ↑ Förster, Eckart & Yitzhak Y. Melamed: Spinoza and German Idealism, s. 158. Cambridge UP, 2012.
- ↑ ”The one intelligible theory of the universe is that of objective idealism, that matter is effete mind, inveterate habits becoming physical laws”. CP 6.25 - Teoksessa Peirce, C. S.: Collected Papers of Charles Sanders Peirce, vols. 1–6, Charles Hartshorne and Paul Weiss (eds.), vols. 7–8, Arthur W. Burks (ed.), Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts, 1931–1935, 1958.
