Avaa päävalikko

Nisäkkäiden tuottamien myrkkyjen merkitys on ollut pitkään vähäinen tieteellisessä tutkimuksessa. Fossiililöydökset ja kokeellisten menetelmien kehittyminen on kuitenkin tuottanut lisää tietoa ja kasvattanut mielenkiintoa nisäkäsmyrkkyjä kohtaan. Nisäkkäiden myrkyt ovat kirjava joukko erilaisia toksisia seoksia ja vaikutusmekanismeja. Nisäkäsmyrkyt voidaan jakaa kolmeen luokkaan; hyönteissyöjien, nokkaeläinten ja lepakoiden myrkkyihin. Neljännessä luokassa, kädellisissä, on ehdotettu olevan myrkyllisiä lajeja.[1] Eläinten tuottamille myrkyille ei ole yksiselitteistä määritelmää. Bücherlin (1968) mukaan myrkyllisellä eläimellä tulee olla ainakin yksi myrkkyrauhanen, mekanismi myrkyn erittämiselle tai ruiskuttamiselle sekä väline jolla tehdä haava. Mebs (2002) määrittelee eläinmyrkyt aineiksi, jotka ovat haitallisia muille eliöille määrätyssä pitoisuudessa ja jotka ovat useimmiten proteiineja tai peptidejä.

Taksonomisesti monimutkaisessa hyönteissyöjien ryhmässä on määrällisesti eniten myrkyllisiä nisäkkäitä. Vampyyrilepakoita lukuun ottamatta nämä ovat ainoita nisäkkäitä, jotka tuottavat myrkyllistä sylkeä. Amerikkalaisen lyhythäntäpäästäisen (Blarina brevicauda), haitinalmikin (Solenodon paradoxus), euroopanvesipäästäisen (Neomys fodiens) ja välimerenvesipäästäisen (Neomys anomalus) tiedetään varmasti tuottavan myrkyllistä sylkeä. Kaikilla neljällä lajilla ovat hyvin kehittyneet, myrkkyä tuottavat sylkirauhaset.[2]

Nokkaeläimistä vesinokkaeläintä (Ornithorhynchus anatinus) pidetään ainoana myrkyllisenä nokkaeläimenä. Myös nokkasiiliä on epäilty toksiinintuottajaksi, mutta selkeää myrkkyä ei ole toistaiseksi raportoitu saadun. Vesinokkaeläintä tavataan makeavetisistä Itä-Australian joista ja virroista. Lajilla on takaraajoissaan myrkkykannukset, jotka säilyvät aikuisikään asti vain urospuolisilla eläimillä. Vesinokkaeläimen myrkky on monimutkainen seos toksisia aineita.[1]

LähteetMuokkaa

  1. a b Rodrigo Ligabue-Braun et al.: Venomous mammals: A review. Toxicon, 2012, 59. vsk, s. 680–695. Universidade Federal do Rio Grande do Sul: Elsevier. Artikkelin verkkoversio (PDF) Viitattu 30.4.2016. Englanniksi.
  2. Pournelle, G.H.: Classification, biology, and description of the venom apparatus of insectivores of the genera Solenodon, Neomys, and Blarina. Kirjassa Bücherl, W. et al. Venomous Animals and Their Venoms., s. 31–42. Academic Press, New York, 1968.