Nikoloz Baratašvili
Nikoloz Baratašvili (georg. ნიკოლოზ ბარათაშვილი, 4. joulukuuta 1817 – 21. lokakuuta 1845) oli georgialainen runoilija. Hän oli yksi ensimmäisistä georgialaisista, joka yhdisti modernin nationalismin eurooppalaiseen romantiikkaan ja toi "europeismin" Georgian kirjallisuuteen. Vaikka hän kuolikin varhain ja jätti jälkeensä vain alle 40 lyhyttä runoa, yhden pitkän runon ja muutaman yksityiskirjeen, hänen tuotantoaan pidetään georgialaisen romantiikan huippukohtana.[1]
Runojensa pessimismin vuoksi Baratašviliä on sanottu "Georgian Byroniksi".[2]
Elämäkerta muokkaa
Baratašvili, joka tunnettiin lempinimellä Tato (georg. ტატო), syntyi Tiflisissä (Tbilisissä), Georgian pääkaupungissa ja Venäjän Etelä-Kaukasian merkittävimmässä keskuksessa. Hänen isänsä prinssi Meliton Baratašvili (1795–1860) oli köyhtynyt aatelinen, joka työskenteli Venäjän hallinnossa. Hänen äitinsä Epemia Orbeliani (1801–1849) taas oli georgialaisen runoilijan ja kenraalin Grigol Orbelianin sisar ja Georgian toiseksi viimeisen kuninkaan Erekle II:n jälkeläinen.
Baratašvilin runouden tragiikan saivat aikaan hänen traumaattinen yksityiselämänsä ja ajan poliittinen tilanne hänen synnyinmaassaan. Georgialaisten aatelisten vuoden 1832 venäläisvastaisen salaliitto, jolle Baratašvili oli koulupoikana myötämielinen, epäonnistui. Salaliittoon osallistuneiden oli pakko tunnustaa Georgian itsenäinen menneisyys lopullisesti menetetyksi ja sopeutua Venäjän autokratiaan. Kaipauksen kadonnutta menneisyyttä kohtaan ja surun georgialaisen hallitsijasuvun kaatumisesta he muuttivat romanttiseksi runoudeksi. Rahanpuute esti Baratašvilia jatkamasta opintojaan venäläisissä yliopistoissa, ja varhainen fyysinen vamma tuhosi hänen toiveensa pääsystä sotapalvelukseen. Lopulta Baratašvilin oli pakko mennä töihin venäläisten virkamieskoneistoon ja palvella tavallisena konttoristina tautien riivaamassa Gəncən kaupungissa Azerbaidžanissa. Hänen elämänsä rakkaus, prinsessa Ekaterine Tšavtšavadze, torjui hänet ja meni naimisiin Davit Dadianin, Mingrelian prinssin kanssa.
Baratašvili kuoli malariaan Gəncəssä 28-vuotiaana julkaisematta mitään ja jättämättä jälkeensä surijoita. Hänen vaikutuksensa huomattiin vasta paljon myöhemmin, mutta kun seuraavan sukupolven georgialainen älymystö löysi hänen runoutensa, hänen teoksiaan julkaistiin postuumisti vuosina 1861–1876 ja hänet nostettiin idoliksi.[1] Baratašvilin haudan siirto Gəncəstä Tbilisiin vuonna 1893 muuttui kansalliseksi juhlaksi. Vuodesta 1938 lähtien hän on ollut haudattuna Mtatsmindan Pantheoniin Tbilisissä.
Tuotanto muokkaa
Keskeinen näkökulma Baratašvilin maailmankuvaan voidaan löytää hänen historiallisesta runostaan Bedi Kartlisa (georg. ბედი ქართლისა, "Georgian kohtalo") vuodelta 1839. Se on inspiroiva ja sujuva Georgiaa viimeksi kohdanneiden onnettomuuksien surunvalittelu. Runo on Baratašvilin pisin teos ja se perustuu todelliseen historialliseen tapahtumaan, Tbilisin tuhoon vuonna 1795. Persian hallitsijan Mohammad Khan Qajarin aiheuttama katastrofi pakotti Georgian pettyneen kuninkaan Erekle II:n luovuttamaan maansa puolustamisen Venäjän käsiin. Teoksessa käsitellään kansallisia ongelmia kuitenkin nykyaikaisen lähestymistavan kautta: runo pohtii paitsi Georgian menneisyyttä myös sen tulevaisuutta vuoden 1832 epäonnistuneen kapinan jälkimainingeissa. Runossa reaalipoliitikko Erekle II ymmärtää, että Georgian tulisi tukeutua Venäjään, minkä hän näkee vääjäämättömänä. Toinen hahmo, kuninkaallinen kansleri Solomon Lionidze, ajattelee sen johtavan Georgian kansallisen identiteetin menetykseen. Sekä runoilijan että lukijan sympatiat ovat Solomonin puolella, mutta kuninkaan objektiivinen ja rationaalinen päätös voittaa.
Lyhyen luovan kautensa aikana vuosina 1833–1845 Baratašvili kehitti vaikeita taide- ja ideakäsitteitä. Brittiläisen tutkijan Donald Rayfieldin sanoin Baratašvili "kehitti aivan oman kielensä, vaikeaselkoisen mutta sointuvan, lakonisen modernin, joskus loistavan keskiaikaisen pseudo-arkaaisine ilmauksineen."[1] Hänen varhaisessa runossaan Šemoghameba Mtatsmindaze (georg. შემოღამება მთაწმინდაზე, "hämärä Mtatsmindalla", 1833–1836) lukija voi tuntea romanttisen toiveen vapautua maallisesta taakasta ja liittyä yhteen salaisten luonnonvoimien kanssa. Hänen muihin merkittäviin teoksiinsa kuuluvat runot "Paha henki" (1843), Pikri Mtkvaris piras (georg. ფიქრი მტკვრის პირას, "ajatus Mtkvarin rannalla", 1837) ja Merani (georg. მერანი, "Pegasos", 1842), jossa kaikkivoipa, uskon inspiroima mieli kutsuu runon sankaria uhraamaan tietoisesti itsensä veljiensä nimissä. Meranin traaginen optimismi edustaa silmiinpistävästi romantiikan henkeä: se on aktiivinen, puolustaa elämää ja on täynnä vallankumouksellisia toiveita. Merani on georgialaisen romantiikan huomattavimpiin lukeutuva teos sekä eettis-filosofiselta että taiteellis-esteettiseltä kannalta.
Lähteet muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikoloz Baratašvili Wikimedia Commonsissa
- Rayfield, Donald: The Literature of Georgia: A History. Routledge, 2000. ISBN 0-7007-1163-5.
- Gaga Shurgaia: Nikoloz Baratasvili: Ein georgischer Dichter der Romantik. Würzburg: Königshausen und Neumann, 2006. ISBN 3-8260-2857-0.
Viitteet muokkaa
- ↑ a b c Rayfield, s. 145.
- ↑ Baratašvili Nikolai, Tietosanakirja osa 1, palsta 855, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909